— Kertokaapa minulle, kuinka se kävi.
— Oh, sangen hyvin. Saint-Clair sanoi aluksi minulle olevansa väärässä, vaan tahtovansa mieluummin kestää Thémines'n sotainnon kuin pyytää häneltä anteeksi. Minä en voinut muuta kuin hyväksyä hänen päätöksensä. Thémines halusi, että ratkaistaisiin arvanheitolla, kuka ensiksi laukaisee. Saint-Clair taas vaati Thémines'ä ensimmäiseksi. Thémines laukasi: näin Saint-Clairin pyörähtävän kerran ympäriinsä ja sitten kaatuvan kuolleena maahan. Olen huomannut useiden luodin lävistämäin sotilasten pyörähtävän samalla omituisella tavalla, joka aina tietää kuolemaa.
— Sepä on kovin merkillistä, sanoi Roquantin. Ja mitäs teki Thémines?
— Oh! mitä sellaisessa tapauksessa on tehtävä. Hän heitti pistoolinsa maahan katuvaisen näköisenä. Ja heitti sen vielä niin lujasti, että hana särkyi. Se oli englantilainen Manton-pistooli enkä tiedä tokko hän Pariisista löytäneekään aseseppää, joka voisi sen korjata.
* * * * *
Kreivitär ei kolmeen vuoteen ottanut ketään vastaan; kesät ja talvet asui hän maatalossaan tuskin liikahtaen huoneestaan ja käyttäen palvelijanaan erästä mulattinaista, joka tunsi hänen suhteensa Saint-Clairiin ja jonka kanssa hän ei vaihtanut kahta sanaa päivässä. Kolmen vuoden kuluttua, palasi hänen serkkunsa Julia pitkältä ulkomaan matkalta; hän mursi oven auki ja tapasi Matilde raukan niin kalpeana ja laihana, että hän luuli näkevänsä vain ruumiin tuosta naisesta, joka viime näkemässä oli ollut niin ihana ja eloa täynnä. Suurella vaivalla sai Julia hänet pois yksinäisyydestä ja toi hänet mukanansa Hyères'een. Kolme tai neljä kuukautta kuihtui kreivitär siellä ja kuoli sitten rintatautiin, johon syynä olivat perheelliset huolet, kuten tohtori M…, hänen hoitajansa, lausui.
1830.
Arsène Guillot.
I.
Viimeinen messu Pyhän Rochin kirkossa oli päättynyt ja kirkonvartija kuljeskeli autioita kappeleita lukitsemassa. Hän aikoi juuri vetää telkimen erään tuollaisen ylimyksellisen kappeliosaston eteen, joihin muutamat jumaliset vuokraavat itselleen oikeuden saadakseen siellä muista uskovaisista erillään rukoilla Jumalaansa, kun hän äkkiä huomasi siellä vielä olevan erään nähtävästi hartausmietelmiinsä vaipuneen naisen, pää tuolin selkää vastaan nojallaan. "Se on rouva de Piennes", arveli hän itsekseen, pysähtyen kappelin ovelle. Kirkonvartija tunsi hänet vallan hyvin. Siihen aikaan annettiin nuoren, rikkaan ja kauniin vallasnaisen, joka kustansi ehtoollisleivät, lahjoitti alttariliinat ja jakeli runsaita almuja rippi-pappinsa kautta, annettiin hänen uskonnollisuudellensa jotakin arvoa, varsinkin kun hänen puolisonsa ei ollut mikään ylhäinen virkamies, kun hän itse ei millään tavoin ollut tekemisissä kruununprinsessan kanssa ja kun hänellä tästä jumalisuudesta ei ollut muuta voitettavaa kuin sielullensa autuus. Sellaisia oli rouva de Piennes. Kirkonvartija olisi jo sangen mielellään mennyt päivälliselle, sillä hänen kaltaisensa syövät päivällistä kello yhden paikoilla, vaan hän ei uskaltanut häiritä Pyhän Rochin seurakunnassa niin korkeasti kunnioitettua henkilöä. Hän asteli siis poispäin kolistellen linttaan poljettuja saappaitansa ja toivoen, että kappeli ehtisi tyhjentyä sillä aikaa kuin hän tekee kierroksen kirkon ympäri.