Hän oli jo kuorin toisella puolen, kun kirkkoon astui nuori nainen vetäytyen muutamaan ovensuupylvästöön, mistä hän uteliaasti silmäili ympärilleen. Alttaripöytä, kappeli synninpäästöä varten ja vihkivesiastia näyttivät kaikki olevan hänelle yhtä outoja esineitä kuin lienevät teille, lukijani, jonkun Kairon moskeean pyhät holvit ja kirjoitukset. Hän oli noin viisikolmatta vuotias, vaan täytyipä tarkastella häntä suurella huolella, ettei olisi häntä vanhemmaksi arvioinut. Tosin olivat hänen mustat silmänsä sangen kirkkaat, mutta syvälle painuneet ja ympärillä sinertävät kehät; hänen kalpean vaalea hipiänsä ja värittömät huulensa ilmaisivat kärsimyksiä, mutta katseen rohkeus ja iloisuus olivat suorana vastakohtana tuolle kivulloiselle ulkonäölle. Puvussa olisitte, lukijattareni, huomanneet omituisesti sekoittunutta huolettomuutta ja valikoimista. Ja tuo tekokukilla koristeltu punainen päähine olisi paremmin sopinut jossakin iltamassa käytettäväksi. Pitkän kashmir-shaalin alta, jonka vallasnaisen kokenut silmä olisi huomannut olleen jo muidenkin hartioilla, näkyi markan karttuunista tehty, jo hiukan kulunut röijy. Ja ainoastaan mieshenkilö olisi ihaillut hänen pientä jalkaansa noissa jokapäiväisissä sukissa ja satiinikengissä, joiden korkoja katukivitys näytti jo aika pahoin kohdelleen. Te muistatte, lukijattareni, ettei asfalttia silloin vielä oltu keksitty.
Tämä nainen, jonka yhteiskunnallisen aseman te jo lienette aavistaneet, lähestyi sitä kappelia, missä rouva de Piennes yhä viipyi. Katseltuaan häntä jonkun aikaa levottomasti ja hämillänsä, astui hän rouva de Piennes'ä kohti nähdessään tämän nousevan ylös ja tekevän lähtöä.
— Voisittekohan te sanoa minulle, kenen puoleen minun on käännyttävä saadakseni vahakynttilän? kysyi hän vienolla äänellä ja arasti hymyillen.
Tytön puhetapa soi rouva de Piennes'n korvissa niin oudolta, ettei hän ensin ymmärtänyt, mistä kysymys oli.
— Niin, minä tahtoisin poltattaa vahakynttilän Pyhän Rochin kunniaksi, vaan en tiedä kenelle rahat ovat annettavat.
Rouva de Piennes'n uskonnollinen kanta oli siksi valistunut, ettei hän tällaisia kansantapoja noudattanut. Mutta hän kunnioitti niitä sentään, sillä kaikessa jumaloimisessa on jotakin liikuttavaa, ilmestyköönpä se sitten vaikka vähän karkeammallakin tavalla. Ollen vakuutettuna siitä, että tässä oli kysymys jostakin vainajalle annetusta lupauksesta tai senkaltaisesta ja liian hyväsydämminen tehdäksensä nuoren naisen puvusta johtopäätöksiä, jotka ehkä eivät teitä peljättäne, hyvät lukijattareni, näytti rouva de Piennes häntä juuri lähestyvän kirkonvartijan luo. Tuntematon kiitteli häntä ja kiiruhti vartijaa puhuttelemaan, joka näytti oivaltavankin asian jo puolesta sanasta. Sillä välin kuin rouva de Piennes kääntyi ottamaan messukirjaansa ja asetteli harsoansa, näki hän nuoren naisen vetävän taskustaan pienen kukkaron, ottavan sieltä pikku rahojen joukosta ainoan viisimarkkaisen ja antavan sen pitkillä, supattelevilla suoritusmenoilla kirkon vartijalle, joka hymyillen kuunteli puhuttelijaa.
Molemmat naiset lähtivät kirkosta yhtä aikaa, vaan tuo nuori nainen riensi sangen nopeasti ja katosi pian rouva de Piennes'n näkyvistä, vaikka he menivätkin samaan suuntaan. Sen kadun kulmassa, jonka varrella hän asui, kohtasi rouva de Piennes hänet uudelleen. Käytetyn kashmir-shaalinsa alle koetti tuntematon peittää läheisessä puodissa ostamaansa neljän naulan leipää. Huomatessaan rouva de Piennes loi hän silmänsä alas, hymyili ja kiiruhti kulkuansa! Tuo hymyily merkitsi: "Niin, minä olen köyhä. Naurakaa minulle! Tiedän kyllä minäkin, ettei kashmir-shaalissa ja punaisessa kapotissa muuten leivänostolla juosta". Rouva de Piennes'ltä ei suinkaan jäänyt huomaamatta tuo häveliäisyyden, alistuvaisuuden ja hyväntuulen ilme tytön kasvoilla.
Jonkunlaisella surumielisyydellä ajatteli hän nuoren tytön mahdollista asemaa. "Hänen hartautensa on suurempiarvoinen kuin minun, arveli hän itsekseen. Epäilemättä on hänelle tuo viisimarkkanen paljo suurempi uhraus kuin minulle se, mitä yltäkylläisyydestäni köyhille jakelen, tarvitsematta siltä missään suhteessa luopua mukavuudestani". Sitten johtui hänen mieleensä lesken viimeinen ropo, joka oli Jumalalle mieluisampi kuin rikkaiden runsaat almut.
"Minä en uhraa tarpeeksi hyväntekeväisyyteen enkä tee, mitä voisin tehdä".
Ajatuksissaan näin itseänsä ruoskien tavalla, jota hän ei suinkaan ansainnut, saapui rouva de Piennes kotiinsa. Vahakynttilä, neljän naulan leipä ja varsinkin tuon ainoan viisimarkkasen uhraus olivat painuneet niin syvästi hänen muistoonsa, että tuo nuori nainen oli hänestä oikean jumalisuuden esikuva.