Sittemmin tapasi kreivitär hänet sangen usein kirkon ohitse menevällä kadulla, vaan kirkossa ei häntä sen koommin koskaan näkynyt. Aina kun tuntematon sivuutti rouva de Piennes'n, loi hän silmänsä maahan ja hymyili vienosti. Tuo nöyrä hymyily miellytti rouva de Piennes'ä. Hän olisi mielellään halunnut tilaisuutta saada auttaa tuota tyttöraukkaa, joka ensin oli kiinnittänyt hänen huomionsa ja joka nyt säälitti häntä; sillä hän oli huomannut, että tuo punainen kapotti alkoi vaalistua ja että kashmir-shaali oli kadonnut. Epäilemättä oli se joutunut johonkin vanhojen vaatteiden kauppaan. Pyhä Roch ei nähtävästi ollut sadankertaisesti maksanut takaisin sitä summaa, joka hänelle tuonottain oli uhrattu.
Eräänä päivänä näki rouva de Piennes Pyhän Rochin kirkkoon kannettavan ruumisarkkua, jota seurasi mies jotenkin huonossa asussa ja ilman suruharsoa hattunsa ympärillä.
Se oli kai joku talonmies. Kuukauteen ei hän ollut tavannut tuonoista nuorta naista ja rouva de Piennes'lle juolahti äkkiä mieleen, että ehkäpä tässä juuri häntä haudattiin. Se olikin hyvin mahdollista, sillä hän oli ollut niin kalpea ja laiha, kun hän viime kerran tuli rouva de Piennes'ä vastaan. Hän kysäsi kirkon vartijalta, joka vuorostaan tiedusteli asiaa ruumisarkkua seuraavalta mieheltä. Tämä sanoi olevansa talonmiehenä eräässä Louis-le-Grand kadun varrella olevassa kartanossa ja kertoi, että eräs heidän hyyryläisistään, rouva Guillot, jolla ei ollut sukulaisia eikä ystäviä muuta kuin yksi tytär, oli äsken kuollut ja että hän, talonmies pelkästä hyvyydestä oli tullut saattamaan henkilöä, joka ei ollut hänen omaisiansa eikä mitään. Rouva de Piennes kuvaili heti, että hänen tuntemattomansa oli kuollut kurjuudessa jättäen jälkeensä pienen avuttoman tyttösen; hän päätti kohta lähettää erään sielunpaimenen, jota hän tavallisesti käytti apunansa laupeudenteissä, ottamaan selkoa asiasta.
Toisena päivänä sen jälkeen estivät eräät poikki kadun kulkevat kuormakärryt hetkiseksi hänen vaunujansa, juuri kun hän ajoi ulos portistaan. Hajamielisesti kuomin akkunasta katsahtaessaan huomasi hän tuon vainajaksi luulemansa tytön nojautuneena nurkassa olevaa kivipylvästä vastaan. Rouva de Piennes tunsi hänet kohta, vaikka hän köyhässä murhepuvussaan, ilman hansikkaita ja hattua näyttikin vielä kalpeammalta ja laihemmalta kuin koskaan ennen. Tavallinen hymyily oli poissa, muoto oli synkkä ja katse hurja noissa mustissa silmissä, jotka hän käänsi ohimeneviä vaunuja kohti tuntematta kuitenkaan näkymättömänä olevaa rouva de Piennes'ä. Hänen olentonsa ei ilmaissut surua, vaan päättäväistä hurjuutta. Sillä välin olivat kuormakärryt väistyneet ja rouva de Piennes'n vaunut poistuivat hyvää vauhtia; vaan tuon nuoren naisen kasvot epätoivoisine ilmeineen seurasivat rouva de Piennes'ä tuntikausittain.
Palatessaan kotiinsa näki hän kadulla asuntonsa luona suuren väkijoukon. Kaikki talonmiehet seisoivat porttiensa edessä kertoen naapureille jotakin jota nämä näyttivät vilkkaalla osanotolla kuuntelevan. Joukko patousi varsinkin erään hänen asuntonsa vieressä olevan rakennuksen eteen. Kaikki katselivat he muutamaa kolmannen kerroksen akkunaa kohti ja kussakin pienessä ryhmässä näkyi joku kädellään osottelevan yleisölle samaista ikkunaa; sitten hurahtivat kaikki kädet taas yht'äkkiä maahan päin ja kaikkien silmät seurasivat tuota liikettä. Jotakin tavatonta oli tässä juuri tapahtunut.
Mennessään odotushuoneensa läpi tapasi rouva de Piennes palvelijansa vallan säikähdyksissä ja kukin heistä koetti pyrkiä hänen eteensä saadakseen ensimmäisenä kertoa hänelle kaupunginosan suuren uutisen. Ja ennen kuin hän ehti kysyäkään, huudahti kamarityttö jo, että "voi, voi, jos rouva tietäisi, mitä!…" Avaten sanomattomalla nopeudella oven rouvalle pujahti hän emäntineen jo "kaikkein pyhimpään", tarkoitan pukuhuoneeseen, jonne muulta väeltä oli pääsy kielletty.
— Voi, voi, rouva, puheli neitsy Josefiina ottaessaan shaalia rouvansa yltä, oikein ovat vereni sotkeuksissa! En iki päivinä ole niin hirveätä nähnyt, niin, enhän sitä nytkään itse nähnyt, vaikka heti jälkeen juoksinkin paikalle… Mutta, kumminkin…
— Mitä sitten on tapahtunut? Sanokaa pian, Josefiina.
— No, niin, rouva, eräs onneton nuori tyttö on tästä parin kolmen portin päässä heittäytynyt akkunasta kadulle tuskin pari minuuttia sitten; jos rouva olisi tullut minuuttiakaan ennen, niin olisitte itsekin kuullut kupsauksen.
— Voi, hyvä Jumala! Ja kuoliko onneton?…