— Se oli hirveää, rouva. Ei Baptistekaan, joka on ollut sodassakin, sano ikinä semmoista nähneensä. Kolmannesta kerroksesta, ajatelkaahan, rouva!
— Kuoliko hän paikalle?
— Voi, voi, rouva, hänhän eli vielä ja puhuikin. "Lopettakaa minut!" huusi hän. Vaan hänen luunsa olivat vallan murskana. Rouva voi kyllä ajatella, minkälainen putous se oli.
— Mutta onkos … onkos tuolle onnettomalle annettu apua?… Onko lähetetty noutamaan lääkäriä ja pappia?…
— Pappia! … tietäähän rouva itse paremmin kuin minä, että… Vaan jos min' öisin pappi, niin… Kun kerran joutuu niin onnettomaksi, että tahtoo lopettaa itsensä!… Ei se muuten näytä häävi olleen … näkeehän sen… Se oli palvellut Oopperassa, kertoivat minulle tuolla ulkona… Kaikille semmoisille käy lopulta huonosti… Oli juossut akkunaan, sitonut hameensa punaisella nauhalla ja … kopsis!
— Varmaan se surupukuinen tyttöraukka! huudahti rouva de Piennes itsekseen.
— Aivan oikein, rouva, äiti kuuluu siltä kolme, neljä päivää sitten kuolleen. Siitä sillä olikin poloiselta järki mennyt… Lie sen lisäksi vielä henttu hyljännyt … niin silloin oli pysty edessä!… Rahaa ei ollut, eikähän se tuommoinen osaa työtä tehdä… Hurjapäälle on huima hyppäys helpompi…
Neitsyt Josefiina puheli vielä jonkun aikaa samaan tapaan saamatta mitään vastausta rouvaltaan. Tämä näytti vaipuneen surullisiin mietteihin kuulemansa kertomuksen johdosta. Sitten hän äkkiä kysäsi kamarineitsyeltänsä:
— Tiedetäänkö onko tuolla onnettomalla tyttösellä, mitä hän nykyisessä tilassaan tarvitsee? … sänkyvaatteita? … matrasseja?… Hankkikaa siitä paikalla tieto.
— Minä menen itse rouvan asialle, jos rouva tahtoo, huudahti kamarineitsyt iloiten siitä, että hän kerran saa nähdä läheltä naisen, joka on aikonut murhata itsensä; vaan tarkemmin mietittyään lisäsi hän sentään: "Mutta en tiedä kuitenkaan liekö minulla voimia nähdä semmoista, joka on hypännyt kolmannesta kerroksesta!… Kun Baptiste isketti suonta, tulin minä pahoinvoivaksi. Se kävi jo minulle yli voimain."