Muistelen sanoneeni jo, että rouva de Piennes luuli voivansa tuomita ihmisiä yhdestä kasvojen ilmeestä. Häntä ilahdutti tavata suosikissaan samanlainen ominaisuus ja tämä uusi havainto vain lisäsi hänen kiintymystänsä tyttöön.
— Teidän on täällä jotenkin paha olla, lapsirukka, sanoi hän silmäillen huoneen kurjanlaista kalustoa. — Miks'eivät he ole toimittaneet teille uutimia?… Sanokaa vain Baptistelle, että hän toimittaa, mitä vähäistä tarvitsette täällä.
— Te olette kovin hyvä, rouva… Mitäpä minulta puuttuisi? Ei mitään… Hiukan paremmin tai huonommin on minulle jo yhdentekevää.
Ja kääntäen pois päänsä alkoi hän itkeä nyyhkyttää.
— Teillä taitaa olla kovat tuskat, lapsukaiseni? kysäsi rouva de
Piennes istahtaen sairaan vuoteen viereen.
— Ei juuri… Korvissani vain aina kuulen saman huminan kuin pudotessani … ja sitten tuon rasahduksen, kun putosin katuun.
— Te olitte mieletön silloin, rakas ystäväni; mutta kaduttehan te nyt tekoanne, vai kuinka?
— Kadun … mutta kun joutuu oikein onnettomaksi, niin kadottaa järkensäkin.
— Valitan, etten ole ennen saanut tietää tilastanne. Vaan ei pidä sentään koskaan antautua epätoivon valtaan.
— Te, voitte kyllä niin sanoa, hyvä rouva, puuttui puheeseen tohtori, joka kirjoitti reseptiä pienen pöydän ääressä. — Te ette tiedä miltä se tuntuu, kun menettää pulskan ja siroviiksisen nuoren miehen. Mutta eihän, hiisi vie, hänenkään jälkeensä tarvitse juuri akkunan kautta hypätä.