— Hyi teitä, tohtori, virkkoi rouva de Piennes, lapsi raukalla oli epäilemättä muut syyt tuohon…
— Voi! en tiedä itsekään, mitä lie ollut, huudahti sairas, sata syytä yhden sijasta. Ensistäänkin oli äitini kuolema jo kova isku minulle. Sen jälkeen tunsin itseni niin hyljätyksi … ei ainoatakaan todellista ystävää!… Sitten vielä eräs, josta pidin enemmän kuin kestään muusta maailmassa… Niin, rouva, unohtaa yksin minun nimenikin… Minun nimeni kun on Arsène Guillot, G, u, i ja kaksi l:ää, niin hän kirjoittaa sen y:llä.
— No, sanoinhan minä, että siinä oli joku uskoton pelissä! huusi tohtori. — Niin se on aina. Ääh, unohtakaa tekin hänet, kaunokaiseni. Huonomuistista miestä ei ansaitse muistella.
Tohtori katsoi kelloansa.
— Kello on jo neljä, sanoi hän nousten, minä olen jo myöhästynyt erään potilaan luota. Pyydän teiltä tuhannesti anteeksi, hyvä rouva, vaan nyt täytyy minun jättää teidät enkä ehdi edes saattamaan teitä kotiinne. — Hyvästi, lapsukaiseni, rauhoittukaa te vain, ei se vaarallista ole. Te voitte vielä tanssia tällä jalalla yhtä hyvin kuin toisellakin. — Ja te, hoitajatar, juoskaa tämän reseptin kanssa apteekkiin ja tehkää niinkuin eilenkin.
Lääkäri ja hoitajatar menivät. Rouva de Piennes jäi yksin sairaan luo hiukan kummissaan siitä, että tässä jutussa, jonka hän mielikuvituksessaan oli vallan toisin muodostellut, oli rakkauskin mukana.
— Hän petti siis teidät, onneton lapseni, lausui hän hetken äänettömyyden jälkeen.
— Minutko! ei, ei… Mitenkä minunlaista tyttöä petettäisiin?… Hän vain ei enää välittänyt minusta… Ja oikeassahan hän on: minä en ole enää sellainen, että kelpaisin hänelle. Mutta hyvä ja antelias on hän aina ollut. Kirjoitin hänelle, missä tilassa olin, ja kysyin huolisiko hän minusta… Vastauksessaan sanoi hän asioita, jotka niin kipeästi koskivat minuun… Ja kun minä tuonottain palasin kotiini, pudotin permantoon hänen antamansa peilin, joka oli Venetsiasta, niinkuin hän vakuutti. Se meni palasiksi… Kas, se oli viimeinen isku, arvelin minä. Se merkitsee, että kaikki on lopussa… Minulla ei ollut enää mitään muistoa häneltä. Jalokivet olin jo pantannut. Ja sitten ajattelin, että jos lopettaisin itseni, niin tuottaisi se hänelle surua, ja minä olisin kostanut… Akkuna oli auki … ja minä hyppäsin.
— Mutta teidän syynne ovat yhtä rivot kuin tekonne on rikollinen, te onneton ihminen!
— Niin lienevät, vaan mitäs tehdä? Kun kerran on onneton, niin ei mieti kauvan. Helppohan onnellisten ihmisten on sanoa, että pysykää järkevinä.