— Totta kyllä, kurjuus on huono päänalus. Mutta suurimpainkaan surujen aikana ei saa muutamia asioita unohtaa. Näin teidät joku aika sitten hartauden toimituksessa Pyhän Rochin kirkossa. Teillä on onneksi usko tallella. Uskonnon olisi toki pitänyt pidättää teitä, rakas lapsi, tuona epätoivon hetkenä. Jumalaltahan te olette elämänne saanut. Ei se ole teidän omanne… Mutta teen väärin moittiessani teitä enää, sillä nythän te kadutte ja kärsitte eikä Jumala voi olla teitä säälimättä.
Arsènen pää vaipui alas ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissänsä.
— Voi, hyvä rouva, huokasi hän, te luulette minua paremmaksi kuin olenkaan. Te luulette minua hurskaaksi … en minä sitä ole … ei minua ole siihen opetettu … ja jos te olette nähnyt minut kirkossa vahakynttilän ostossa … niin tapahtui se siksi, ettei enää muuta neuvoa ollut.
— No niin, lapseni, vaan se oli hyvä ajatus. Onnettomuudessa tulee meidän aina turvautua Jumalaan.
— Minulle vakuutettiin …, että jos minä ostan vahakynttilän poltettavaksi Pyhän Rochin kunniaksi … mutta en minä sentään voi sitä sanoa teille, hyvä rouva. Teidänlaisenne vallasnaiset eivät voi käsittää, mitä ihminen tulee tehneeksi, kun ei ole enää penniäkään taskussa.
— Rohkeutta on meidän etupäässä Jumalalta anominen.
— En kumminkaan tahdo tehdä itseäni paremmaksi kuin olen teidän edessänne, hyvä rouva, ja sehän olisikin kuin varkautta, jos ottaisin vastaan hyväntekeväisyyttänne ilman että edes tunnette minua… Minä olen kurja tyttönen … vaan tässä maailmassa elää kukin miten parhaiten taitaa… Lopuksi menin siis kirkkoon, koska äitivainajani oli sanonut, että jos sytyttää vahakynttilän Pyhälle Rochille, niin saa aina viikon kuluessa kiinni miehen elääksensä hänen kanssaan… Mutta minä olen käynyt niin rumaksi, minä olen kuin mikäkin muumio … minusta ei enää kukaan huolinut. Ei ollut siis muuta kuin kuolema edessä. Ja nythän tuo on jo puoleksi tullutkin!
Kaiken tämän sanoi sairas hyvin nopeasti, nyyhkyttäen välillä ja sellaisella hurjalla äänellä, että se peljästytti rouva de Piennes'ä vielä enemmän kuin kauhistutti. Tahtomattansa lykkäsi hän tuolinsa loitommaksi sairaan vuoteesta. Ehkä olisi hän poistunut huoneestakin, ellei ihmisyyden tunne, joka sentään oli suurempi kuin hänen vastenmielisyytensä tätä kadotettua naista kohtaan, olisi kieltänyt häntä jättämästä sairasta yksikseen hetkellä, jolloin tämä oli pahimman epätoivonsa vallassa. Seurasi hetken äänettömyys. Maahan katsellen mutisi rouva de Piennes sitten heikosti:
— Äitinnekö, te onneton tyttö, mitä uskallattekin sanoa?
— Voi, äitini oli kuin kaikki muutkin äidit … kaikki meikäläisten äidit… Hän oli elättänyt omaa äitiänsä … ja minä elätin häntä… Onneksi ei minulla ole lasta. — Minä näen kyllä, että te pelkäätte minua … vaan mitäs minä voin?… Te olette saanut hyvän kasvatuksen eikä teillä ole kärsimyksiä. Rikkaan on helppo olla kunniallinen. Olisin minäkin pysynyt kunniallisena, jos olisi ollut varoja siihen. Rakastajia on minulla ollut montakin … vaan minä olen aina rakastanut vain yhtä ainoaa. Mutta hän jätti minut. Jos olisin ollut rikas, olisimme menneet naimisiin ja lapsistamme olisi tullut kunniallisia ihmisiä… Te kuulette, rouva, että minä puhun teille vallan suorasti, vaikka kyllä näen, mitä te ajattelette minusta… ja te olettekin oikeassa… Mutta te olette ainoa kunniallinen nainen, jonka kanssa elämässäni olen puhunut, ja te näytätte niin, niin hyvältä … että arvelin äsken itsekseni: hän säälii minua, vaikka tuntisikin minut oikein. Minä kuolen pian enkä pyydäkään teiltä kuin yhtä asiaa … nimittäin että kuoltuani luetatte minulle yhden messun samassa kirkossa, jossa teidät ensi kerran näin. Yksi ainoa rukous, ei muuta, ja minä olen teille koko sydämmestäni kiitollinen…