Hoitajatar palasi samassa apteekista pullon kanssa. Arsène itki edelleen. Rouva de Piennes puristi vielä kerran hänen kättänsä, laski paperirahan pienelle pöydälle ja poistui tuntien ehkä vielä suurempaa myötätuntoisuutta katuvaista potilastaan kohtaan nyt kuin ennen tuota outoa tunnustusta.
Mikä vetää meitä aina rakastamaan kevytmielisiä ihmisiä? Tuhlaajapojasta alkaen nykyaikoihin asti pidämme ihmisistä sitä enemmän, mitä vähemmän he sitä ansaitsevat. Turhamaisuutta! pelkkää turhamaisuutta, koko tuo tunne! Voitetun vaikeuden tuottamaa nautintoa! Tuhlaajapojan isä voitti paholaisen ja riisti häneltä saaliinsa. Rouva de Piennes oli ylpeä siitä, että oli pelastanut ilotytön synnin polulta ja kaunopuheliaisuudellaan repinyt alas ne aitaukset, joilla kaksikymmenvuotiset viettelykset olivat tämän hyljätyn sieluraukan piirittäneet. Ja ehkäpä tuli voitonylpeyden ja hyvänteon nautinnon lisäksi vielä — uskaltanenko sitä sanoakaan? — jonkunlainen uteliaisuus tutustua kerran tuollaiseen naiseen, uteliaisuus, joka ilmestyy monessakin kunniallisessa naisessa. Olen huomannut useiden oudosti tarkastelevan esim. laulajatarta, tämän astuessa salonkiin. Miehet eivät häntä enimmän tarkasta, vaan naiset. Miten voi olla persialainen? Kuinka usein tekevätkin he itselleen tuon kysymyksen! Rouva de Piennes'kin puolestaan mietti paljo neiti Arsène Guillot'a ja päätti pelastaa hänet. Aluksi lähetti hän tämän luo papin, joka kehotti sairasta katumaan. Katumus ei ollutkaan vaikeaa Arsèneraukalle, jolla muutamia onnellisia hetkiä lukuunottamatta, oli elämässään ollut pelkkiä kärsimyksiä. Sanokaa onnettomalle, että hän on itse syypää kohtaloonsa, ja hän on oleva vallan samaa mieltä; ja jos te samalla lohduttelette häntä, niin siunaa hän teitä ja lupaa kaikkea hyvää — tulevaisuudessa. Eräs kreikkalainen sanoo jossakin, tai oikeammin Amyot panee hänen suuhunsa sanat:
Se hetki, mi vapahan kahleihin lyö,
Vie puolet syntymähyveestään.
Jokapäiväisellä proosakielellä voi sen supistaa seuraavaksi mietelmäksi: onnettomuus tekee meidät lempeiksi ja taipuvaisiksi kuin karitsat.
Pastori kertoi rouva de Piennes'lle, että neiti Guillot oli sangen vähätietoinen uskon asioissa, vaan sydämmeltään oli hän hyvä, jonka vuoksi hänestä oli hyviä toiveita. Arsène kuunteli häntä todellakin tarkkaavaisuudella ja kunnioituksella. Hän luki ja luetti itselleen kaikki määrätyt kirjat totellen yhtä tarkkaan rouva de Piennes'ä kuin lääkärin määräyksiä. Mutta lopullisesti voitti Arsène Guillot pastorin sydämmen ja antoi suojelijattarensa mielestä parhaimmat takeet siveellisestä parannuksestaan sillä tavalla, millä hän oli saamansa rahasumman käyttänyt. Hän oli pyytänyt juhlallista messua luettavaksi Pyhän Rochin kirkossa äiti vainajansa Paméla Guillot'n muistoksi. Eikä liene koskaan vainajan sieluparka ollutkaan suuremmassa kirkon rukousten tarpeessa kuin hänen.
II.
Kun rouva de Piennes eräänä aamuna parhaillaan pukeusi, tuli piikatyttö naputtamaan pyhitetyn huoneen ovelle ja antoi neitsyt Josefiinalle käyntikortin, jonka muudan nuori herra juuri oli hänelle jättänyt.
— Max Pariisissa! huudahti rouva de Piennes silmättyään korttia; rientäkää, neiti, sanomaan hra de Sallignylle, että hän odottaa minua salongissa.
Hetkinen sen jälkeen kuului salista naurua ja pidätettyjä huudahduksia, ja neiti Josefiina palasi sangen punoittavana ja päähine toisella korvallisella.
— Mitä nyt, neiti? kysyi rouva de Piennes.