— Ei mitään, rouva, hra de Salligny vain sanoi minun lihoneen.
Neiti Josefiinan lihavuus voi todellakin ihmetyttää hra de Sallignya, joka oli ollut matkoilla yli kaksi vuotta. Ennen oli hän ollut neiti Josefiinan suosikkia ja hänen emäntänsä kavaljeereja. Ollen rouva de Piennes'n hyvän ystävän veljenpoika kävi hän usein talossa tätinsä kanssa. Muuten ei häntä nähty missään muussa vakavassa perheessä. Max de Sallignyä pidettiin yleensä jotenkin suurena hulivilinä, pelaajana, riitelijänä ja elostelijana, mutta siitä huolimatta kehuttiin häntä mitä hyväluontoisimmaksi pojaksi. Hän saattoi usein tätinsä, rouva Aubréen vallan epätoivoon, mutta tämä häntä kuitenkin jumaloi. Monta monituista kertaa oli hän koettanut vieroittaa Max'ia tuosta kevytmielisestä elämästä, mutta huonot tavat veivät aina voiton hänen hyvistä neuvoistaan. Max oli rouva de Piennes'ä pari vuotta vanhempi, he olivat lapsuuden tuttavia ja hän näytti katselevan ystävätärtään sangen hellin silmin, ennenkuin tämä naimisiin meni.
— Rakas, pikku tyttöseni, sanoi usein rouva Aubrée, jos te vain tahtoisitte, niin te kyllä taltuttaisitte tuon nuorukaisen, siitä olen varma.
Rouva de Piennes — silloin kantoi hän nimeä Elise de Guiseard — olisi ehkä uskaltanut koettaa voimiansa, sillä Max oli niin iloinen, niin hullunkurinen ja hauska kotoisissa oloissa ja niin väsymätän tanssiaisissa, että hänestä ehdottomasti olisi tullut hyvä aviomies; vaan Elisen vanhemmat olivat pitkänäköisempiä. Rouva Aubrée ei itsekään ottanut liikoja vastatakseen veljenpojastaan; tuli näet tiedoksi, että hänellä oli velkoja ja rakastajatar; sen lisäksi tuli vielä kaksintaistelu, johon eräs Gymnase-teaatterin näyttelijätär oli vähemmän viattoman aiheen antanut. Avioliitto, jota rouva Aubrée ei koskaan ollut uskaltanut vakavasti toivoakaan, selitettiin tämän jälkeen mahdottomaksi. Silloin ilmestyi taloon hra de Piennes, vakava ja siveellinen gentlemanni, joka sitä paitse oli rikas ja hyvästä perheestä. Hänestä ei ole juuri muuta sanomista kuin että häntä pidettiin kohteliaana miehenä, joka hän myöskin oli. Paljoa ei hän puhunut, mutta kun hän suunsa avasi, teki hän sen sanoakseen jonkun suuren ja kumoamattoman totuuden. Epäilyttävissä kysymyksissä pysyi hän "de Conrart'in tavalla viisaasti vaiti". Vaikka hän tulollaan ei juuri lisännytkään hauskuutta missään seurassa, niin ei hän missään ollut sopimatonkaan. Rouvansa vuoksi pidettiin hänestä kaikkialla jotenkin paljo, vaan jos hän taas oleskeli maatiloillaan, kuten hän tavallisesti oli yhdeksän kuukautta vuodessa samoin kuin silloinkin, kun kertomukseni tapahtumat alkavat, niin ei hänen poissaoloansa kukaan huomannut. Eikä hänen oma vaimonsakaan sitä juuri enemmän huomannut.
Lopetettuaan pukeutumisensa muutamissa minuuteissa tuli rouva de Piennes huoneestaan hiukan liikutettuna, sillä Max de Sallignyn läsnäolo muistutti hänelle rakkaimman ystävättärensä kuolemasta. Tämä muisto esiytyi hänessä luullakseni yksinvaltiaana eikä hän sen vuoksi tehnyt niitä naurettavia johtopäätöksiäkään, joita joku vähemmän vakava ihminen ehkä olisi vetänyt neiti Josefiinan epäjärjestykseen joutuneesta päähineestä. Tullessaan salongin ovelle hämmästyi hän hiukan kuullessaan jonkun kauniilla bassoäänellä ja itseänsä piaanolla säestäen iloisesti laulavan seuraavaa napolilaista barcarolea:
Addio, Teresa,
Teresa, addio!
Al mio ritorno,
Ti sposerò.
Hän avasi oven ja keskeytti laulajan ojentaen hänelle kätensä:
— Kuinka hauskaa on taas nähdä teitä, hyvä Max parkani!
Max hypähti heti kohta ylös ja puristi hämmennyksissään ojennettua kättä voimatta virkkaa sanaakaan vastaukseksi.
— Olin kovin pahoillani, jatkoi rouva de Piennes, etten voinut tulla Roomaan, kun hyvä tätinne sairastui. Tiedän kyllä teidän pitäneen hänestä hyvää huolta ja kiitän teitä siitä viimeisestä muistosta, minkä häneltä lähetitte minulle.