Max, jonka muoto luonnostaan oli iloinen, melkeinpä nauravainen, kävi äkkiä surullisen näköiseksi.
— Hän puhui minulle paljo teistä viimeiseen hetkeensä saakka, sanoi hän. Näen teidän saaneen hänen sormuksensa ja luultavasti myöskin kirjan, jota hän vielä samana aamuna luki…
— Kyllä, Max, kiitoksia niistä, Lähettäessänne tuon surullisen lahjan mainitsitte lähtevänne Roomasta, vaan ette antanut osotettanne; en siis tiennyt mihin kirjoittaisin. Ystävätär parka, joka kuoli niin kaukana kotimaasta! Onneksi kiiruhditte te heti hänen luoksensa… Te olette parempi kuin miltä tahdotte näyttää, Max … kyllä minä teidät tunnen.
— Tätini sanoi minulle usein sairautensa aikana: "Kun minä olen poissa, ei sinulla ole enää muita tönijöitä kuin rouva de Piennes… (Hän ei voinut olla hymyilemättä). Koeta elää niin, ettei hänen tarvitse torua sinua kovin usein". Te huomaatte, hyvä rouva, kuinka huonosti aloitatte tehtävänne.
— Toivon saavani olla sitä tekemättä nyt. Sanotaan teidän tehneen parannuksen, vakiutuneen ja käyneen kaikin puolin järkeväksi.
— Ettekä tulekaan pettymään minun suhteeni, rouva de Piennes; lupasin tädilleni tulla hyväksi ihmiseksi ja…
— Olen vakuutettu, että pidätte sananne!
— Koetan ainakin. Matkoilla se on helpompaa kuin Pariisissa, mutta… Kuulkaas, hyvä rouva, olen ollut täällä ainoastaan muutamia tuntia ja kuitenkin olen jo saanut vastustaa houkutuksia. Tänne tullessani tapasin erään vanhan ystävän, joka kutsui minut syömään päivällistä useiden hulivilien seurassa … vaan minä kieltäysin.
— Siinä teitte oikein.
— Niin, mutta uskallankohan sanoa tehneeni sen toivossa, että te pyytäisitte minut päivälliselle.