Mergy arveli, että hänen täytyi, voidakseen ansiokkaimmin käyttää voimaa, jonka salaperäinen kirje hänelle antoi, ennen kaikkea päästä sen asian perille, joka hänen piti salata kaikilta. Pitäen liemikuppia kädessään hän virkkoi, ennenkuin vanhus ehti ovelle:
— Ette ole sanonut minulle, että nimenne oli Camilla.
— Camillako?… Minä olen Martta, hyvä herra. Martta Micheli, eukko virkkoi, ollen olevinaan kovin kummissaan kysymyksestä.
— No niin! Olkoon menneeksi; Ihmisten annatte sanoa itseänne
Martaksi, mutta Camillan nimellä henget teidät tuntevat.
— Henget!… Hyvä isä siunatkoon! Mitä te sanotte? Hän risti silmänsä suurin liikkein.
— No niin, älkää nyt olko ollenkaan olevinanne, en kerro siitä mitään kellekään ja kaikki saa jäädä meidän kesken. Kuka on se nainen, jonka ajatuksia minun paranemiseni niin askarruttaa?
— Nainenko, joka?…
— No, älkää nyt vatkuttako perässäni kaikkea mitä sanon, vaan puhukaa suoraan. Aateliskunniani kautta! minä en petä teitä.
— Mutta hyvä herra, enpä todellakaan tiedä mitä te tarkoitatte.
Mergy ei voinut olla nauramatta nähdessään vanhuksen ottavan kasvoilleen hämmästyneen ilmeen ja painavan kätensä sydämelleen. Hän otti vuoteensa päähän ripustetusta kukkarostaan kultarahan ja tarjosi sitä eukolle.