— Kunko rakastan teitä… Mutta kuinka helkkarissa minä voisin rakastua teihin näkemättä kasvojanne?
— Tämä käsi on kaunis; kuvitelkaa mielessänne että kasvoni ovat sopusoinnussa sen kanssa.
— Nyt olen varma siitä, että te olette ihastuttava, sillä tulittepa ilmaisseeksi itsenne, kun hetkeksi unohditte muuttaa äänenne. Minä tunsin sen, siitä olen varma.
— Ja se muka oli Turgis'n ääni? hän virkkoi nauraen ja korostaen sanoja, niinkuin hyvästi espanjaa puhuttaessa.
— Niin juuri.
— Erehdytte, erehdytte, herra Bernardo; minun nimeni on dona Maria, dona Maria de… Sanon teille myöhemmin sukunimeni. Olen barselonalainen aatelisnainen; isäni, joka pitää minua hyvin ankarasti silmällä, on nyt ollut jonkin aikaa matkoilla, ja minä käytän hyväkseni hänen poissaoloaan huvitellakseni ja tutustuakseni Pariisin hoviin. Mitä Turgis'in tulee, niin heretkää puhumasta siitä naisesta; hänen nimensäkin on vihattu ja vastenmielinen; hän on koko hovin ilkein nainen. Tiedättehän muuten, millä tavalla hän tuli leskeksi!
— Minulle on siitä vähin kerrottu.
— No niin, puhukaa! Mitä teille on sanottu?
— Niin, hän oli temmannut, yllättäessään miehensä hyvin hellässä kohtauksessa kamarineitonsa kanssa, tikarin ja lyönyt häntä sillä hieman kovan puoleisesti. Ja mies kuoli kuukautta myöhemmin.
— Ja se teko … se kai tuntuu teistä hirveältä.