— Ymmärrätkö minua?
Kapteeni horjahti pari askelta taaksepäin. Kuninkaan liike oli liiankin selvä, ja hänen kasvojensa saatanallinen ilme vielä selitti sitä enemmän kuin tarpeeksi.
— Mitä! sire, te neuvoisitte minua…?
Kuningas iski pyssynperän lattiaan ja kiljaisi, luoden kapteeniin raivoisat silmänsä:
— Vai neuvoisin sinua! Perhana vieköön, minä en sinua neuvo mihinkään.
Kapteeni ei tiennyt mitä vastata; hän teki niinkuin moni muukin hänen asemassaan olisi tehnyt: hän kumarsi ja loi katseensa maahan.
Kaarle puuttui taas pian puheeseen lempeämmällä äänellä.
— Sinähän vaan ampuisit yhden hyvän laukauksen kostaaksesi kunniasi loukkaajalle … eihän minulla olisi sen kanssa mitään tekemistä. Paavin parran kautta? Aatelismiehellä ei ole mitään arvokkaampaa kuin kunniansa, eikä ole olemassa mitään sellaista, jota hän ei voisi tehdä saattaakseen sen entiselleen taas. Ja sitten nuo Châtillon'it ovat ylpeitä ja koppavia kuin pyövelinrengit, ne lurjukset kääntäisivät mielellään minulta niskat nurin ja, sen tiedän, asettuisivat minun sijalleni… Kun näen amiraalin, niin minut väliin valtaa halu repiä häneltä kaikki partahaivenet leukapielistä.
Tähän sanatulvaan, mikä tuli miehen suusta, joka niitä ei tavallisesti liiaksi tuhlaillut, ei kapteeni vastannut halaistua sanaa.
— No! kirous ja kuolema! mitä sinä aiot tehdä? Kuulehan, sinun asemassasi minä odottaisin häntä, kun hän tulee saarnaa kuulemasta, ja jostain ikkunasta ampua pamauttaisin häntä kelpolailla kintuille. Hitto soikoon! serkkuni Guise olisi sinulle siitä kiitollinen, ja sinä olisit tehnyt paljon kuningaskunnan rauhan hyväksi. Tiedätkö että tuo parpaillot on enemmän Ranskan kuningas kuin minä? Alan siihen lopulta kyllästyä. Sanon sinulle aivan suoraan mitä ajattelen; pitää näyttää tuolle senkin … ettei pidä kajota aatelismiehen kunniaan. Haukusta laukku, silloinhan on velat vastakkain!