— Minäkö, sire?
— Niin, puhu suoraan.
— Sire, olen liian halpa aatelismies, ja amiraali on liian vanhakin voidakseni hänelle antaa kaksintaisteluhaasteen; ja muuten, sire, hän sanoi kumartaen, kuin olisi hän tahtonut hovimiehen lauseella parantaa sen vaikutuksen minkä se, jota hän piti liikana rohkeutena, oli tehnyt kuninkaaseen, jos voisinkin sen tehdä, niin pelkäisin menettäväni teidän majesteettinne luottamuksen.
— Mitä vielä! kuningas huudahti. Ja hän nojasi kättään Georgen olkapäähän.
— Kaikeksi onneksi ei kunniani, kapteeni jatkoi, ole amiraalin käsissä, ja jos joku vertaiseni uskaltaisi kajota kunniaani, niin minä rukoilisin teidän majesteettianne että sallisitte minun…
— Etkö siis aiokaan kostaa amiraalille? Kuitenkin se senkin … alkaa käydä pahuksen kopeaksi!
Georgen silmät revähtivät selkosen selälleen.
— Hän on kuitenkin loukannut sinua, jatkoi kuningas. Ei, lempo vieköön! hän on loukannut sinua kovasti, niin on minulle kerrottu. Aatelismies ei ole mikään lakeija, ja on seikkoja joita ei voi kärsiä, ei edes kuninkaaltakaan.
— Kuinka minä voisin kostaa hänelle? Ei olisi hänen mielestään hänen syntyperänsä arvolle sopivaa taistella minun kanssani.
— Ehkäpä niinkin. Mutta … kuningas otti taas pyssyn ja vei sen poskelleen.