— Tahdotko, että minä, raamattu kädessä osoitan…
— Ei! Älä huoli tehdä sitä! Kiitoksia vaan, mutta minä en lue raamattua niinkuin kerettiläiset. En tahdo että heikentäisit minun uskoani. Muuten se olisi turhaa ajanhukkaa. Te hugenotit, teillä on aina aseena tieto, joka tekee epätoivoiseksi. Sen te aina singahutatte meille vasten kasvoja väittelyissä, eivätkä katolilaisparat, jotka eivät teidän laillanne ole lukeneet Aristotelesta eikä raamattua, tiedä mitä teille vastata.
— Siinäpä se nyt on! te katolilaiset tahdotte uskoa hinnalla millä tahansa, viitsimättä vaivautua edes tutkimaan, onko se järjen mukaista vai ei. Mutta me ainakin syvennymme uskontoomme ennenkuin rupeamme sitä puolustamaan, ja ennen kaikkea, ennenkuin rupeamme sitä toisille tyrkyttämään.
— Oi ollapa minulla arvoisan isä Giron'in, harmaaveljen, kaunopuheisuuden lahja!
— Hän on pöllö ja kerskuri. Mutta niinkuin hän kirkuikin, niin kuusi vuotta sitten eräässä julkisessa väittely- ja keskustelukokouksessa meikäläinen pappi Horidart sai häneltä suun tuppeen.
— Valheita! kerettiläisten valheita!
— Mitä? Etkö ole kuullut kuinka keskustelun aikana saattoi nähdä suurten hikikarpaleiden tipahtelevan arvoisan paterin otsalta Crysostomus-nimiselle kirjalle, joka hänellä oli kädessään? Siitähän joku koiranhammas teki laulunkin…
— En tahdo sitä kuulla! Älä myrkytä korviani kerettiläisyyksilläsi. Bernard, rakkaimpani, minä vannotan sinua, älä kuule kaikkia noita saatanan apulaisia, jotka pettävät sinua ja syöksevät sielusi helvettiin! Rukoilen sinua, pelasta sielusi ja palaa pyhän kirkkomme helmaan!
Ja kun kreivitär saattoi nähdä, kaikista näistä kiihkeistä pyynnöistään huolimatta, rakastettunsa huulilla leikkivän epäuskon hymyn, niin hän huudahti:
— Jos rakastat minua, niin luovu minun tähteni, rakkaudesta minua kohtaan, kirotuista mielipiteistäsi!