— Rakas ystävä, etkö tiedä, että rakkaus sovittaa paljon, ja…
— Kyllä, kyllä sen tiedän. Mutta jos voisin pelastaa sielusi, niin kaikki syntini olisivat anteeksi annetut, kaikki mitä olemme yhdessä rikkoneet, kaikki mitä vielä voimme rikkoa … kaikki se olisi meille anteeksi annettu. Kuinka sanoisinkaan, meidän syntimme olisivat olleet pelastuksemme välikappaleena.
— Odotetaanhan vielä vähän, ennenkuin rupeamme tekemään kääntymystä, Dianani! Kun molemmatkin olemme käyneet vanhoiksi, kun olemme liian vanhoja voidaksemme rakastaa…
— Sinä saatat minut epätoivoon, paha poika; minkävuoksi sinulla on tuo pirullinen hymy huulillasi? Luuletko että minun nyt tekee mieli niitä suudella?
— Näetkös etten enää hymyile.
— No niin, ole rauhassa. Sano, querido Bernardo, oletko lukenut sen kirjan, jonka sinulle annoin?
— Kyllä, eilen sain sen loppuun.
— Ja mitä pidit siitä? Siinä todellakin on järkeä, ja uskottomat jäävät sanattomiksi.
— Sinun kirjasi, Diana rakas, on yhtä ainoata valheitten ja mielettömyyksien kudosta. Se on typerintä mitä tähän päivään saakka on mistään paavilaisesta kirjapainosta ilmestynyt. Lyödään vaikka vetoa, mutta sinä itse et ole sitä lukenut, sinä joka puhut minulle siitä niin vakuuttavasti.
— Niin, enpä ole sitä todellakaan lukenut vielä, kreivitär vastasi hiukan punastuen, mutta olen vakuutettu siitä, että se on täynnä järkeä ja totuutta. Minulle riittää jo se todistukseksi, että kaikki hugenotit ovat siitä niin vimmoissaan.