Hetkisen oli katu autiona; hän avasi heti puutarhan portin ja sulki sen äänettömästi. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, mutta hän ajatteli vain riemuja jotka häntä odottivat Dianan luona; ja synkät ajatukset, jotka Bévillen kummalliset sanat olivat hänen mielessään herättäneet, olivat sieltä karkonneet hyvin kauvas.
Hän lähestyi taloa varpaisillaan. Eräästä puoliavoimesta ikkunasta tuikki lamppu punaisten verhojen takaa; se oli sovittu merkki. Silmänräpäyksessä hän oli rakastajattarensa huoneessa.
Tämä oli puoleksi lepäävässä asennossa hyvin matalalla, tummansinisellä sametilla päällystetyllä leposohvalla. Hänen pitkät mustat, epäjärjestyksessä olevat hiuksensa peittivät kokonaan tyynyt, joihin hänen päänsä nojasi. Hänen silmänsä olivat kiinni, ja hän näytti ponnistelevan pitääkseen ne suljettuina. Yksi ainoa katosta riippuva hopealamppu valaisi huonetta ja loi kaiken valonsa Diana de Turgis'n kalpeille kasvoille ja hehkuvanpunaisille huulille. Hän ei nukkunut; mutta kun näki hänet noin, niin olisi luullut voivansa sanoa, että häntä vaivasi tuskallinen painajainen. Tuskin Mergyn ensi askeleet olivat ruvenneet kuulumaan huoneen matolla, kun hän kohotti päätään, avasi silmänsä ja suunsa, vavahti ja sai vaivoin tukahduttaneeksi kauhun huudahduksen.
— Pelästytinkö sinut, enkelini? kysyi Mergy polvillaan ja kumartuneena tyynyn yli, jolle kaunis kreivitär oli taas antanut päänsä vaipua.
— Siinähän viimeinkin olet! Luojan kiitos!
— Olenko antanut odottaa itseäni? On vielä pitkä aika keskiyöhön.
— Ah! antakaa minun olla! antakaa… Eihän vaan kukaan lie nähnyt teidän tulleen tänne?
— Ei kukaan… Mutta mikä sinun on, armaani? Miksi nuo kauniit pikku huulesi väistävät minun huuliani?
— Oi Bernard, jos tietäisit! oi älä kiusaa minua minä pyydän! Minä kärsin kauheasti, minulla on hirveä päänsärky … pääparkani on kuin tulessa.
— Ystävä raukka!