— Vaikene! hän sanoi käskevällä äänellä, älä rupea herjaamaan! Olen koettanut kaikkea, mutta mikään ei olen tepsinyt. Kaikki te, jotka olette kerettiläisyyden myrkyn saastuttamia, olette uppiniskaista väkeä, ja te suljette silmänne ja korvanne, te pelkäätte nähdä ja kuulla. No niin, aika on tullut, jolloin silmänne eivät enää näe eivätkä korvanne kuule. Oli ainoastaan yksi keino hävittää tämä kasvannainen kirkosta, ja se keino pannaan nyt täytäntöön.
Hän otti muutaman askeleen huoneessa ja jatkoi sitten kiihoittuneen näköisenä:
— Ennenkuin tunti on kulunut, hakataan kerettiläisyyden lohikäärmeen seitsemän päätä poikki. Miekat ovat hiotut ja uskolliset valmiina. Jumalanpilkkaajat häviävät maan päältä.
Osoittaen sitten sormellaan huoneen nurkkaan asetettua kelloa hän sanoi:
— Katso, sinulla on vielä neljännestuntia parannusaikaa. Kun tuo osoitin on tullut tuolle paikalle, niin kohtalosi on ratkaistu.
Hän ei ollut vielä lopettanut lausettaan, kun alkoi kuulua ensin epäselvästi, kumeata kohua, sen tapaista kuin suuren tulipalon ympärillä liikehtivä ihmisjoukko synnyttää; sitten se tuntui nopeasti käyvän kovemmaksi; muutaman minuutin kuluttua saattoi jo eroittaa kaukaa kuuluvaa kellojen soittoa ja tuliaseitten paukahduksia.
— Mitä kauheuksia te minulle ilmoitattekaan? huudahti Mergy.
Kreivitär oli syöksynyt avaamansa ikkunan ääreen.
Silloin kohina, jota ikkunalasit ja -verhot eivät enää olleet estämässä, tunkeusi selvempänä huoneeseen. Tuntui kuin olisi siihen sekaantunut tuskanhuutoja ja ilonulvontaa. Taivasta kohti kohosi punertava savu, ja sitä nousi kaupungin kaikista osista niin kauas kuin silmä kantoi. Olisi luullut suunnattoman tulipalon päässeen valloilleen, jos ei huone olisi heti tullut täyteen pihkanhajua, joka ei voinut lähteä muusta kuin tuhansista palavista olkitukoista. Samalla aikaa valaisi, nähtävästikin kadulta ammutun pyssynlaukauksen leimaus erään silmänräpäyksen ajaksi lähitalon ikkunaruudut.
— Verilöyly on alkanut! kreivitär huudahti painaen kauhistuneena kätensä ohimoilleen.