— Viholliseniko? En luullut itselläni olevan sellaisia.
— Mieletön! Eivätkö kaikki ne ole vihollisianne, jotka teitä kammovat kerettiläisyytenne vuoksi? Eikö sitä ole koko Ranska? Varmasti on; ja kaikkien ranskalaisten täytyy olla vihollisianne niinkauvan kuin pysytte Jumalan ja pyhän kirkon vihollisena.
— Jätetään tuo, kuningattareni. Mitä uniinne tulee niin pyytäkää vanhalta Camillalta niihin selitystä, minä niistä en ymmärrä mitään. Mutta puhutaan muuta. — Te olitte eilen hovissa, minusta tuntuu siltä; sieltä te varmaan, niin arvelen, olette saanut päänkivistyksenne, joka teille tuottaa kärsimyksiä ja tekee minut hulluksi.
— Niin, minä tulen hovista, Bernard. Olen nähnyt kuningattaren, ja läksin hänen luotaan … lujasti päättäen tehdä viimeisen yrityksen saadakseni teidät vaihtamaan… Teidän täytyy tehdä se, se on ehdottomasti välttämätöntä.
— Minun mielestäni me, rakas ystävä, sanoi Mergy keskeyttäen, voisimme, luvalla sanoen, käyttää aikamme vieläkin paremmin, kun kerran olette siksi voimissanne, että jaksatte pitää noin voimallisia saarnoja.
Kreivitär vastasi tähän vain katseella, jossa oli sekä ylenkatsetta että vihaa.
— Voi kirottua kuitenkin! hän sanoi hiljaa ikäänkuin itsekseen puhuen, miksi minun pitääkin olla niin heikko! Sitten hän jatkoi kovemmalla äänellä: Näen aivan selvään, ettette minua rakasta, te pidätte minusta niinkuin hevosesta: kunhan vaan täytän oikkunne, niin mitä sillä väliä vaikka saankin tuhannet tuskat! Juuri teidän ja yksin teidän vuoksenne olen taipunut kärsimään omantunnontuskia, joiden rinnalla kaikki kidutukset, mitä ihmisten raivo ja viha voivat keksiä, eivät ole mitään. Yksi ainoa sana huuliltanne toisi rauhan sieluuni, mutta sitä sanaa te ette koskaan tule sanomaan. Yhtä ainoata ennakkoluuloanne ette tahdo uhrata minun vuokseni.
— Rakas Diana, kuinka te minua ahdistatte! Olkaa oikeudenmukainen älkääkä antako uskonkiihkonne sokaista itseänne. Vastatkaahan minulle, voisitteko mistään muualta saada orjan, joka nöyremmin kuin minä tekisi kaiken minkä käsivarteni tai ymmärrykseni voi? Mutta, jos se täytyy vielä kerran sanoa, niin sanon sen sitten: voisin kuolla puolestanne, mutta en uskoa eräisiin seikkoihin.
Diana kohautti olkapäitään ja katsoi häneen suorastaan vihaisesti.
— Minä en voisi, Mergy jatkoi, muuttaa teidän vuoksenne tumman ruskeaa tukkaani vaaleaksi. En voisi muuttaa jäsenteni muotoa teidän mieliksenne. Uskontoni, rakas, on yksi jäsenistäni, ja vielä sellainen jäsen, ettei sitä voi minulta riistää ottamatta samalla henkeäni. Huoletta saa minulle saarnata kaksikymmentä vuotta, mutta ei koskaan minua saada uskomaan, että palanen happamatonta leipää…