Silloin kuului portilta kova kolkutus. Kreivittären huulilta pääsi läpitunkeva huuto, ja Mergy irroittauduttuaan hänen syleilystään mutta jättämättä pois vasemman käsivartensa ympäri käärimäänsä viittaansa, tunsi itsensä nyt niin voimakkaaksi ja päättäväiseksi, että hän olisi epäröimättä heittäytynyt suinpäin sadan murhaajan keskeen, jos heitä olisi tullut hänen luokseen.
Melkein kaikissa Parisin taloissa oli ulko-ovessa pieni neliskulmainen, hyvin tiheällä rautaristikolla varustettu aukko, niin että talon asukkaat saattoivat ennakolta tutkia, voivatko he turvallisesti avata oven. Usein eivät edes jykevät, suurilla nauloilla ja raudoituksella varustetut tammiovet olleet vielä kylliksi varovaisten ihmisten mielestä, jotka eivät tahtoneet antautua ilman oikeata piiritystä. Niinpä olikin sitten oven kahden puolen laitettu kapeita ampuma-aukkoja, ja niistä saattoi, pysyen itse näkymättömissä, mielinmäärin väijyä hyökkääjiä ja ampua heidät kuoliaaksi.
Kreivittären vanha uskottu palvelija, joka oli mainitunlaisen ristikon läpi tarkastellut tulijaa ja kuulustellut kohteliaasti hänen asiaansa, palasi ilmoittamaan emännälleen, että kapteeni George de Mergy pyysi välttämättä päästä sisään. Pelko katosi ja ovi aukeni.
XXII.
Elokuun 24 päivä.
"Saignez! Saignez!"
Mot du Marechal de Tavannes.[67]
Jätettyään komppaniansa kapteeni George juoksi kotiinsa toivoen tapaavansa veljensä siellä; mutta tämä oli jo lähtenyt sieltä sanottuaan palvelijoille että hän viipyisi koko yön poissa. Siitä Georgen oli helppo päättää että veljensä oli kreivittären luona, ja hän läksi kiireen kaupalla tavoittamaan tätä sieltä. Mutta verilöyly oli jo alkanut; yleinen sekasorto, kaikkialla tungeskelevat murhamiehet ja katujen poikki pingoitetut köydet pakoittivat hänet pysähtymään joka askeleella. Hänen täytyi kulkea Louvren läheltä, ja siellä juuri uskonvimma riehui kaikkein hillittömimmin. Erään senaikaisen kirjailijan[68] voimallisen kuvauksen mukaan siellä veri vuosi joka taholla virtanaan, pyrkien jokea kohti, ja kaduilla kulkiessa oli joka silmänräpäys vaarassa musertua ikkunoista heitettyjen murhattujen ruumiiden alle.
Pirullisella tarkkuudella oli pidetty huolta siitä, että suurin osa veneistä, jotka tavallisesti olivat Louvrenpuoleisella rannalla, oli viety joen toiselle puolen; siten monet pakolaiset, jotka juoksivat Seinen rantaan toivoen pääsevänsä veneeseen ja siten vihollistensa iskuja pakoon, huomasivatkin että heillä oli vain valittavana aallot tai heitä vainoavien sotilaitten hilporit. Samalla aikaa saattoi nähdä Kaarle IX istuvan eräässä palatsinsa ikkunassa pitkä pyssy käsissään ja metsästävän onnettomia pakenevia.[69]
Hyppien yli kuolleiden ruumiiden ja ryvettäen itsensä vereen, kapteeni teki taivaltaan, ollen joka askeleella vaarassa joutua jonkun surmamiehen erehdyksen uhriksi. Hän oli huomannut, että sotilailla ja aseistetuilla porvareilla oli kaikilla valkea nauha käsivarressa ja valkea risti hatussa. Hän olisi helposti voinut ottaa hänkin nämä tuntomerkit, mutta murhaajien hänessä herättämä inho ja kauhu ulottui niihin merkkeihinkin, joista heidät tunsi.
Joen rannalla, Châtelet'n[70] lähistöllä hän kuuli nimeään huudettavan. Hän käänsi päätään ja näki hampaisiin saakka aseistetun miehen, joka kuitenkaan ei näyttänyt käyttävän aseitaan; muuten oli tälläkin valkea risti hatussaan, ja hän pyöritteli sormissaan paperipalasta aivan rauhallisen näköisenä. Se oli Béville. Hän katsoi kylmästi ruumiita sekä eläviä ihmisiä, joita Meunier-sillan yläpuolella heitettiin Seineen.