— No hyvä! Laittakaa minulle kananpoika, ja antakaa minun lukea rauhassa messukirjaani.
— Kananpoikako? kananpoika! mutta arvoisa isä, sehän nyt vasta olisi jotakin! No ei teidän ainakaan tarvitse panna hampaita naulaan paastoaikana. Teillä on siis paavilta erikoislupa syödä kananpoikia perjantaipäivänä?
— Kas miten olenkaan hajamielinen? Niin totta tosiaan, tänäänhän on perjantai. Ei sinun pidä perjantaina lihaa syömän. Antakaa minulle munia. Olen teille kovin kiitollinen kun huomautitte siitä minulle ajoissa, että sain niin suuren synnin välttäneeksi.
— Niin niin! sanoi kapakan emäntä puoliääneen, nuo herrat ne söisivät kananpoikia paastopäivänä, jos ei heitä siitä varoittaisi; mutta jos he huomaavat köyhän vaimon keitossa vaivaisen silavanmurusen, niin kyllä siltä nostetaan sellainen elämä että hirvittää.
Sen sanottuaan hän rupesi valmistamaan munaruokaansa, ja munkki alkoi taaskin lukea messukirjaansa.
— Ave Maria! tyttäreni, sanoi toinen munkki astuessaan huoneeseen juuri, kun Margareta — se oli emännän nimi — piteli paistinpannun vartta ja varustautui kääntämään isoa omelettia.
Vastatullut oli komea harmaapartainen vanhus, hän oli kookas, tanakka ja pyylevä; hänen kasvonsa olivat hyvin punoittavat. Mutta kaikkein ensimäisenä veti huomion puoleensa suunnaton laastarilappu, jonka taa hänen toinen silmänsä hävisi kokonaan ja joka peitti puoli poskea. Hän puhui ranskaa sujuvasti; mutta hänen lausumisessaan saattoi huomata keveän vieraan korostuksen.
Hänen tullessaan sisään nuori munkki painoi päähineensä vieläkin syvempään, niin ettei hänen kasvojaan voinut nähdä. Mutta vielä enemmän ihmetytti Margareta-muoria kun myöhemmin tullut munkki, joka oli palavissaan työntänyt päähineensä riippumaan hartioilleen, veti sen kiireimmän kaupalla silmilleen heti kun oli nähnyt uskonveljensä.
— Totta tosiaan, arvoisa isä, tulette parhaiksi ruoka-aikaan; ette tarvitse ollenkaan odottaa, ja saatte olla kuin kotonanne. Kääntyen sitten nuoren munkin puoleen hän virkkoi; Eikö totta, arvoisa isä, olette varmaan ihastunut kun saatte syödä päivällisenne tämän kunnianarvoisan isän seurassa. Minun omelettini tuoksu on houkutellut hänet tänne. Mutta en peijakas vieköön minä olekaan voita säästellyt!
Nuori munkki vastasi arasti ja soperrellen.