Piiritetyt olivat juuri tehneet onnistuneen uloshyökkäyksen katolilaisten armeijan äärimmäisiä saartokaivantoja vastaan. He olivat täyttäneet juoksuhautoja monen sylen pituudelta, kaataneet kumoon monta vallikoria ja surmanneet satakunta sotilasta. Se osasto, joka oli saanut tämän voiton, palasi takaisin kaupunkiin Tadon-portin kautta. Etunenässä marssi kapteeni Dietrich ja komppania pyssymiehiä, kaikki palavissaan, huohottaen ja janoissaan, mikä oli varma merkki siitä, etteivät he olleet säästäneet itseään. Seurasi sitten iso joukko porvareita, joiden joukossa saattoi havaita useita naisia, jotka nähtävästi olivat olleet mukana ottelussa. Sitten tuli nelisenkymmentä vankia, useimmat pahasti haavoittuneina, kahden sotilasrivin välissä kulkien, joilla viimeksimainituilla oli täysi työ suojellessa heitä katsomaan keräytyneen kansanjoukon raivolta. Parisenkymmentä ratsastajaa muodosti jälkijoukon. La Noue, jolla Mergy oli adjutanttina, ratsasti viimeisenä. Hänen haarniskaansa oli pyssynluoti tehnyt loven, ja hevosensa oli haavoittunut kahdesta kohti. Vasemmassa kädessään hän piti vieläkin tyhjäksi ampumaansa pistoolia, ja oikeasta rautahihasta käsivarren asemesta esiin pistävällä koukuralla hän piteli hevosensa suitsia.
— Antakaa vankien olla, hyvät ystävät! huusi hän yhtämittaa. Olkaa sääliväisiä, hyvät rochellelaiset. He ovat haavoittuneita, he eivät enää voi puolustautua: he eivät ole enää vihollisia.
Mutta kansanjoukko vastasi hurjasti huutaen ja rähisten: hirteen paavilaiset! käpälälautaan kaikkityyni! Ja eläköön La Noue!
Mergy ja ratsumiehet tehostivat päällikkönsä ylevien kehoitusten vaikutusta huitomalla muutaman kerran sopivassa tilaisuudessa keihäänvarrella. Vangit vietiin lopulta kaupungin vankilaan ja sijoitettiin hyvästi vartioituina paikkaan, jossa heidän ei tarvinnut ollenkaan pelätä väestön raivoa. Joukko-osasto hajaantui, ja ainoastaan muutamia aatelismiehiä mukanaan astui La Noue ratsailta kaupungintalon edustalla, samalla hetkellä, jolloin sieltä tuli ulos kaupungin pormestari useiden porvarien ja Laplace-nimisen protestanttisen papin seuraamana.
— No niin, urhea La Noue, sanoi pormestari ojentaen hänelle kätensä, näytittepä taas noille murhamiehille, etteivät kaikki urhoolliset miehet ole kuolleet herra amiraalin mukana.
— Suoriuduttiinhan siitä sangen onnellisesti, herra pormestari, vastasi La Noue vaatimattomasti. Meiltä kaatui vain viisi ja haavoittui muutamia harvoja.
— Kun te kerran olitte uloshyökkäystä johtamassa, jatkoi pormestari äskeistä puhettaan, niin me jo ennakolta olimme varmat sen menestymisestä.
— Oi! Mitä voisi La Noue ilman Jumalan apua? huudahti katkerasti vanha pappi. Herra, väkevä Jumala, on sotinut puolestamme tänä päivänä, hän on kuullut rukouksemme.
— Herra antaa ja Herra ottaa pois voiton tahtonsa mukaan, sanoi Le Noue tyynesti, ja häntä ainoata on kiittäminen sodan menestyksistä. Sitten hän virkkoi pormestarin puoleen kääntyen: — Kuulkaas, herra pormestari, onko neuvosto tehnyt päätöksensä hänen majesteettinsa uusien ehdotusten suhteen?
— On! vastasi pormestari; vastikään lähetimme torvensoittajan takaisin Monsieur'n[76] luo pyytämään, ettei hän enää vaivaisi itseään lähettämällä meille uusia kehoituksia. Tästä lähin vastaamme niihin vain ruudilla ja lyijyllä.