Father: — Why are you so obstinate?
Pierre: — Why you so troublesome, that a poor wretch
Can't die in peace? —
But you, like ravens, will becroaking round him.[81]
Otway, Venice preserved.
Vanha munkkiluostari, jonka La Rochellen kaupungin neuvosto oli heti alussa ottanut takavarikkoon, oli piirityksen aikana muutettu sotilassairaalaksi. Kappelista oli viety pois penkit, alttari ja kaikki koristukset, ja sen kivilattia oli olkien ja heinien peitossa: sinne vietiin tavalliset sotilaat. Ruokasali oli määrätty upseereille ja aatelismiehille. Se oli sangen iso sali, jossa oli hyvä seinälaudoitus vanhaa tammea, seinissä leveät suippokaari-ikkunat, joista tuleva valo riitti kirurgisiin leikkauksiin, mitä siellä yhtä mittaa toimitettiin.
Siellä kapteeni George makasi patjalla, joka oli punaisena hänen ja monen muun häntä ennen tällä tuskien paikalla olleen onnettoman verestä. Olkitukko oli hänellä päänalasena. Hänen päältään oli juuri riisuttu haarniska ja leikattu auki hänen takkinsa ja paitansa. Hän oli vyötäisiä myöten alasti, mutta oikeassa kädessään oli hänellä vielä käsivarren haarniskansa ja rautahansikkaansa. Eräs sotilas koetti tuketa verenvuotoa hänen haavoistaan, joista toinen oli vatsassa heti haarniskan alapuolella, toinen, lievä, vasemmassa käsivarressa. Mergy oli niin tuskansa vallassa, ettei hän kyennyt antamaan hänelle mitään tehokasta apua. Väliin itkien polvillaan hänen vieressään, väliin maassa kieriskellen ja ääneen huutaen epätoivoissaan hän lakkaamatta syytti itseään siitä että oli tappanut mitä hellimmän veljen ja parhaan ystävänsä. Kapteeni sensijaan oli tyyni ja koetti hillitä veljensä tuskanpurkauksia.
Parin askeleen päässä hänen patjastaan oli toinen, jolla lojui Béville-parka yhtä ikävässä tilassa. Hänen kasvonsa eivät ollenkaan ilmaisseet samaa tyyntä kohtaloonsa alistumista kuin kapteenin. Aika-ajoin hän päästi ilmoille tukahutetun valituksen, ja hän käänsi päätään naapuriaan kohti, ikäänkuin pyytääkseen tältä hiukan hänen rohkeuttaan ja lujuuttaan.
Neljissäkymmenissä oleva kuivahko, laiha, kaljupäinen ja hyvin ryppyinen mies tuli saliin ja läheni kapteeni Georgea, kädessään vihreä pussi, josta kuului jotain vissiä kilinää ja kalinaa, mikä sairasraukoista kuulosti kovin hirvittävältä. Tämä oli mestari Brisart, sen aikaiseksi sangen taitava kirurgi, kuuluisan Ambrosius Parée'n oppilas ja toveri. Hän oli juuri tehnyt jonkun leikkauksen, sillä hänen käsivartensa olivat kyynärpäihin saakka paljaina, ja hänellä oli vielä edessään suuri, aivan verinen esiliina.
— Mitä te minusta tahdotte, ja kuka te olette? kysyi George häneltä.
— Olen kirurgi, arvoisa herra, ja jos mestari Brisart'in nimi ei ole teille tuttu, niin paljonpa teidän tiedoistanne silloin puuttuukin. No niin, rohkeutta vaan, purkaa nyt hammasta. Minä ymmärrän ampumahaavoja, Herran kiitos, ja kunpa minulla olisikin tuhannen livren säkki joka miehestä, joista olen kaivanut pyssynluoteja pois ja jotka tänä päivänä voivat yhtä mainiosti kuin minäkin.
— Mutta kuulkaas nyt, tohtori, sanokaa minulle totuus. Haavahan on kuolettava, mikäli minä ymmärrän?