— Jos annatte minulle vain neljäkinkymmentä pyssymiestä, niin minä menen tuon pensasaidan taa, tuon salatien viereen, josta he aikovat kulkea, ja jos he eivät lähde aivan vilkkaasti käpälämäkeen, niin saatte hirttää minut.
— Hyvä, oikein hyvin, poikani; sinusta tulee vielä hyvä sotapäällikkö. Hei kuulkaa, seuratkaa tätä aatelismiestä ja tehkää niinkuin hän käskee.
Tuokiossa Mergy oli asettanut pyssymiehensä pitkin pensasaitaa; hän antoi heidän laskea toisen polvensa maahan, pitää pyssynsä valmiina, ja hän kielsi heitä millään ehdolla ampumasta, ennenkuin hän antaisi merkin.
Vihollisen ratsumiehet lähestyivät nopeasti, ja saattoi jo kuulla selvään heidän hevostensa kavioiden töminää lokaisella salatiellä.
— Heidän päällikkönsä, sanoi Mergy hiljaa, on sama punatöyhtöinen hupsu, johon emme eilen saaneet sattumaan. Mutta tänään meidän pitää saada sattumaan.
Hänen oikealla puolellaan oleva soturi nyökäytti päätään ikäänkuin sanoakseen että hän kyllä pitäisi siitä huolen. Ratsumiehet olivat enää vain parinkymmenen askeleen päässä, ja heidän päällikkönsä, joka kääntyi miehiinsä päin, näytti aikovansa antaa heille jonkin määräyksen, kun Mergy hypähtäen yhtäkkiä pystyyn, karjaisi:
— Laukaiskaa!
Punatöyhtöinen päällikkö käänsi päätään, ja Mergy tunsi veljensä. Hän ojensi kätensä viereisen miehen pyssyä kohti tyrkätäkseen sen syrjään; mutta ennenkuin hän ehti siihen koskeakaan, oli laukaus jo pamahtanut. Hämmästyneinä tästä odottamattomasta yhteislaukauksesta ratsumiehet hajaantuivat pakoon pitkin tasankoa; kapteeni George putosi hevosen selästä kahden luodin lävistämänä.
XXVII.
Sairaalassa.