— Sidonko teidän korkea-arvoisuutenne matkalaukun teidän korkea-arvoisuutenne hevosen kupeelle? kysyi tallirenki mitä kunnioittavimmalla ja surkeimmalla äänellä.
Mergy käsitti, että kuta kauemmin hän viivytteli, sitä enemmän hän sai olla tämän hirtehisen hampaissa. Kun matkalaukku oli sidottu kiinni, niin hän hyppäsi huonoon satulaan, — mutta hevosen valtasi, kun se tunsi selässään uuden isännän, häijy halu tutkistella tämän tietoja ratsastuksen taidossa. Ei kuitenkaan viipynyt kauan, ennenkuin se huomasi olevansa tekemisissä erinomaisen ratsastajan kanssa, joka silloisessa mielentilassaan kaikkein vähimmin oli taipuvainen kärsimään sen metkuja; siksipä se, vähän aikaa potkittuaan ja saatuaan palkakseen tuntuvasti maistaa hyvin teräviä kannuksia, teki viisaan päätöksen totella ja lähti liikkeelle täyttä ravia. Mutta se oli kuluttanut osan voimistaan kamppaillessaan ratsastajansa kanssa, ja sen kävi kuten aina hevoskonien sellaisessa tapauksessa käy, sen polvet pettivät ja se kaatui. Sankarimme nousi heti ylös; hän oli kiukuissaan ivallisista huudoista, joita hän heti sai osakseen. Jopa hän hetkisen tuumi, menisikö hän kostamaan antamalla muutamia tukevia iskuja miekan lappealla; kuitenkin hän asiaa harkittuaan tyytyi olemaan kuin ei hän kuulisi hänen niskaansa kaukaa sinkautettuja haukkumasanoja, ja hän alkoi taas kulkea, tällä kertaa hiljaisempaa vauhtia, Orleansin tietä, perässään jonkin matkan päässä lapsiliuta, joista vauraammat lauloivat laulua Jehan Petaquinista,[20] kun taas pienimmät huusivat niin paljon kuin jaksoivat: Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni hugenotti! Roviolle!
Ratsastettuaan kaikkea muuta kuin iloisiin ajatuksiin vaipuneena puolisen peninkulmaa, hän tuli, asiaa tarkemmin mietittyään, siihen lopputulokseen, ettei hän luultavastikaan tavottaisi saksalaisia ratsumiehiä sinä päivänä, että hänen hevosensa oli varmaankin myyty, ja että loppujen lopuksi oli enemmän kuin epäiltävää, tokko nämä herrat olisivat taipuvaisia luovuttamaan sitä hänelle takaisin. Vähitellen hän totuttautui siihen ajatukseen, että hänen hevosensa oli ikipäiviksi mennyttä, ja kun hänellä asiain niinollen ei ollut mitään tekemistä Orleansin tiellä, niin hän palasi takaisin Pariisiin vievälle tielle, tai paremminkin oikotielle, jottei hänen olisi tarvinnut kulkea ohi onnettoman majatalon, joka oli ollut häntä kohdanneiden kovanonnen kolahdusten todistajana.
Kylmästi asiaa harkiten ja ollen jo aikaisin tottunut näkemään kaikissa elämän sattumuksissa niiden hyvät puolet, hän tuli siihen lopputulokseen, että hän sai olla hyvin kiitollinen loppujen lopuksi siitä, että hän oli päässyt majatalosta eroon niinkin hyvin; häneltähän olisi voitu varastaa kaikki tyyni, ehkäpä hänet murhatakin, kun hänellä nyt sitävastoin oli jäljellä vielä yksi kultaeky, melkein kaikki vaatteensa ja hevonen, joka, niin ruma kuin se olikin, voi kuitenkin häntä kantaa selässään. Jos puhutaan ihan suoraan, niin kauniin Milan muisteleminen sai hänen huulensa useammin kun yhden kerran väkisinkin vetäytymään hymyyn, ja sanalla sanoen, muutamia tunteja ratsastettuaan sekä syötyään hyvän aamiaisen hän melkein oli liikutettu tämän kunnon tytön hienotunteisuudesta, tämä kun oli ottanut häneltä ainoastaan kahdeksantoista ekyä kukkarosta, jossa niitä oli kaksikymmentä. Vaikeampi hänen oli mukautua hyvän raudikkonsa menettämiseen, mutta hän ei voinut olla myöntämättä, että paatuneempi varas kuin torvensoittaja olisi vienyt hänen hevosensa jättämättä toista sijaan.
Hän saapui Parisiin iltasella vähän ennen kaupunginporttien sulkemista ja asettui asumaan erääseen Saint-Jaques-kadun varrella olevaan majataloon.
III.
Nuoret hovimiehet.
Jachimo: The ring is won.
Posthumus: The stone's too hard to come by.
Jachimo: Not a whit, Your lady being so easy.