— Tunnustaakseni teille totuuden, en osaa latinaa enkä liioin ymmärrä, mitä tämä rukous merkitsee; mutta olen sen oppinut yhdeltä tädeistäni, jolle se aina teki hyvää, ja koko ajan, minkä sitä olen käyttänyt, olen nähnyt sen vaikuttavan pelkkää hyvää.
— Kuvittelen sen olevan katolilaisten latinaa ja senvuoksi me hugenotit emme voi sitä ymmärtää!
— Sakkoa! sakkoa! huusivat kuin yhdestä suusta Béville ja kapteeni George. Mergy suostui kernaasti siihen, ja pöytä ladottiin uusia pulloja täyteen, jotka saattoivat seurueen viipymättä hyvälle tuulelle.
Keskustelu kävi pian äänekkäämmäksi, ja Mergy käytti hälinää hyväkseen keskustellakseen veljensä kanssa, kiinnittämättä huomiotaan siihen, mitä heidän ympärillään tapahtui.
Toisen ruokalajin lopulla heidät tempasi eristyneisyydestään vimmattu riidan rähäkkä, joka oli syntynyt kahden aterioijan välillä.
— Se ei ole totta! huusi herra de Rheincy.
— Vai ei totta, sanoi Vaudreuil. Ja hänen jo luonnostaan kalpeat kasvonsa valahtivat kuolonkalpeiksi.
— Hän, naisista hyveellisin ja sivein! jatkoi Rheincy.
Vaudreuil hymyili katkerasti ja kohautti olkapäitään. Kaikkien silmät kiintyivät tämän kohtauksen osanottajiin, ja kukin tuntui tahtovan odottaa äänettömänä ja puolueettomana.
— Mistä on kysymys, hyvät herrat, ja miksi tämä meteli? kysyi kapteeni, tapansa mukaan valmiina vastustamaan kaikkea rauhan rikkomista.