— Ystävämme Rheincy inttää, Béville tyynesti vastasi, että la
Sillery, hänen rakastajattarensa, olisi siveä, kun taas ystävämme de
Vaudreuil väittää, ettei tämä sellainen ole, ja että hän siitä tietää
jotakin.
Heti ilmoille kajahtava naurun remakka yhä kiihdytti Rheincy'n kiukkua, ja raivosta liekehtivin silmin hän katsoi sekä Vaudreuil'ta että Bévilleä.
— Voisin näyttää hänen kirjeitään, sanoi Vaudreuil.
— Varo tekemästä sitä! huusi Reincy.
— No niin, sanoi Vaudreuil hyvin ilkeästi irvistäen, minä luen sitten yhden hänen kirjeistään näille herroille. Ehkäpä he tuntevat hänen käsialansa yhtä hyvin kuin minäkin, sillä en ole niin itsekäs, että luulisin olevani ainoa, jolla on ollut kunnia päästä osalliseksi hänen kirjeistään ja suosiostaan. Kas tässä kirjelippu, jonka sain häneltä juuri tänään. Ja Vaudreuil tuntui tunnustelevan laskujaan kuin ottaakseen sieltä kirjeen.
— Sinä valehtelet!
Pöytä oli liian leveä, jotta paroonin käsi olisi voinut ylettyä hänen vihamieheensä, joka istui häntä vastapäätä.
— Sitä valetta saat minulta kuulla, kunnes väännän niskasi nurin! hän huudahti. Ja hän säesti tätä lausettaan pullolla, jolla hän tavoitti heittää Reincy'tä päähän. Tämä sai väistäneeksi heiton, ja kaataen tuolinsa kiireissään hän juoksi seinämälle, ottaakseen miekkansa naulasta, johon hän sen oli ripustanut.
Kaikki nousivat pöydästä, muutamat riitaa asettaakseen, useimmat päästäkseen olemasta liian lähellä sitä.
— Seis, senkin hullut! huusi George asettuen paroonin eteen, joka oli häntä lähinnä. Onko tuo nyt laitaa että kaksi ystävää tappelee viheliäisen naikkosen vuoksi?