Jo yli kolme vuosisataa takaperin, s.o. v. 1572, oli tämän rakennuksen, kuten nytkin, määrä ottaa vastaan janoisia matkustajia; mutta se oli siihen aikaan aivan toisen näköinen. Seinät olivat täynnä kirjoituksia, jotka osoittivat kansalaissodan onnenvaihteluja. Sanojen: Eläköön herra prinssi![14] vieressä saattoi lukea: Eläköön Guisen herttua! Kuolema hugenoteille! Vähän kauemmaksi oli jokin sotilas piirtänyt hiilellä hirsipuun ja hirtetyn ja, pelosta, että sen tarkoituksen suhteen voisi erehtyä, lisännyt sen alle kirjoituksen: Gaspard de Châtillon. Protestantit näyttivät kuitenkin sittemmin olleen herroina näillä seuduin, koskapa heidän päällikkönsä nimi oli pyyhitty pois ja sijaan pantu Guisen herttuan nimi. Toiset, puoliksi näkymättömiin kuluneet kirjoitukset, joita oli vaikea lukea ja vielä vaikeampi tulkita säädyllisin sanoin, todistivat, ettei kuningasta ja hänen äitiään oltu vähemmän säästetty kuin puoluepäälliköitäkään. Mutta pyhimyskuvaparka näytti saaneen enimmän kärsiä kansallis- ja uskonkiihkon vuoksi. Ainakin paristakymmenestä kohdin luotien pirstomana oli kuvapatsas osoituksena hugenottisotilaiden innosta hävittää niitä, mitä he sanoivat "pakanallisiksi kuviksi". Kun hurskas katolilainen patsaan ohi kulkiessaan paljasti kunnioittavasti päänsä, niin protestanttinen ratsumies sitävastoin uskoi olevansa pakoitettu ampumaan sitä pyssyllään; ja, jos hän sai siihen sattumaan, niin hän arveli tehneensä yhtä suuren työn kuin jos olisi tappanut ilmestyskirjan pedon ja hävittänyt epäjumalien palveluksen.
Jo useita kuukausia sitten oli solmittu rauha näiden kahden kilpailevan uskonlahkon kesken, mutta se oli vannottu huulin eikä sydämin. Niiden välinen viha oli yhä voimassa yhtä leppymättömänä. Kaikki tuntui osoittavan, että sota tuskin vielä oli ehtinyt loppua, kaikesta sai sen käsityksen, ettei rauha voinut tulla pitkäaikaiseksi.
Kultaisen Leijonan ravintola oli täynnä sotilaita. Heidän vieraanvoittoisesta puheestaan ja omituisista puvuistaan heidät tunsi saksalaisiksi ratsumiehiksi, joita nimitettiin nimellä reître[15] ja jotka tulivat tarjoamaan palvelustaan protestanttiselle puolueelle, etenkin silloin, kun se kykeni maksamaan heille hyvästi. Joskin näiden muukalaisten suuri ratsastus- ja tuliaseitten käyttötaito teki heidät peloittaviksi taistelussa, niin heillä toiselta puolen oli — ja ehkä vielä suuremmalla oikeudella ansaittu — mitä täydellisimpien rosvojen ja säälimättömien voittajien maine. Joukko, joka oli asettunut majataloon, oli noin viidenkymmenen ratsumiehen vahvuinen; he olivat edellisenä päivänä lähteneet Parisista ja olivat matkalla Orleansiin, asettuakseen sinne varusväeksi.
Toisten sukiessa seinämällä sinne kiinnipantuja hevosia toiset kohentelivat tulta, kääntelivät paistivartaita ja puuhailivat ruuanlaittohommissa. Majatalon kovaonninen isäntä, lakki kädessään ja kyyneleet silmissään, katseli sekamelskaa, jonka hänen keittiönsä tarjosi nähtäväksi. Hän näki kanatarhansa hävitetyksi ja kellariaan ryöstettävän, pullojensa kaulat iskettävän poikki, kun ei katsottu maksavan vaivaa vetää niistä korkkia pois; ja, mikä pahinta, hän tiesi hyvin, että huolimatta kuninkaan antamista ankarista sotakuria koskevista määräyksistä, hänen ei tarvinnut odottaakaan mitään korvausta niiltä, jotka kohtelivat häntä vihollisena. Kaikkialla tunnettu totuus oli, että tänä onnettomana aikana, olipa sitten maassa sota tai rauha, aseistettu joukko eli aina mielensä mukaan joka paikassa, missä se milloinkin sattui olemaan.
Savusta ja rasvatahroista mustuneen tammipöydän ääressä istui saksalaisten ratsumiesten kapteeni. Hän oli iso ja lihava noin viidenkymmenen vanha mies, jolla oli kotkannenä, hyvin punakka iho, harmahtava ja harva tukka, joka huonosti peitti leveän arven, mikä alkoi hänen vasemman korvansa tienoilta ja peittyi lopulta paksujen viiksien alle. Hän oli ottanut pois haarniskansa ja kypärinsä ja jättänyt ylleen vain unkarilaisen nahkapaidan, joka jo oli useista kohdin huolellisesti korjattu. Hänen aseensa olivat paikka paikoin käyneet mustaksi ja hänen sapelinsa ja pistoolinsa olivat asetetut penkille käden ulottuville; vyölleen hän oli jättänyt vain leveän tikarin, aseen, josta varovainen mies luopui ainoastaan makuulle mennessään.
Hänen vasemmalla puolellaan istui nuori, verevä, iso ja sangen sopusuhtainen mies. Hänen takkinsa oli kirjailtu, ja koko hänen puvussaan saattoi huomata vähän enemmän hienoutta kuin hänen toverinsa vaatetuksessa. Hän oli kuitenkin vain kapteenin kornetti.
Kaksi noin kahdenkymmenen tai kahdenkymmenen viiden vuoden ikäistä naista oli heidän seurassaan ja istui saman pöydän ääressä. Heidän puvuissaan oli kurjuuden ja ylellisyyden sekoitusta, eivätkä ne olleet heille tehdyt, vaan sodan onnenpotkaukset näyttivät tuoneen ne heidän käsiinsä. Toisella oli yllään jonkinlainen kullalla kirjailtu mutta kokonaan haalistunut damastiröijy, sekä yksinkertainen liinakankainen hame. Toisella oli sinipunervasamettinen puku ja päässään harmaa miesten huopahattu, jossa oli koristuksena kukonsulka. Molemmatkin olivat kauniita; mutta heidän ujostelemattomat katseensa ja heidän vapaat puheensa ilmaisivat heidän tottuneen elämään sotilaitten parissa. He olivat lähteneet Saksasta ilman mitään määrättyä tarkoitusta tai tointa. Samettipukuinen oli mustalainen; hän osasi povata korteista ja soittaa mandoliinia. Toinen oli perehtynyt haavurin työhön, ja häntä tuntui kornetti pitävän suuressa arvossa.
Nämä neljä henkilöä, jokaisella edessään iso pullo ja lasi, juttelivat keskenään ja ryypiskelivät odottaessaan päivällisen valmistumista.
Keskustelu alkoi laimeta, kuten ainakin nälkäisten ihmisten kesken, kun nuori, kookas ja sangen hienosti puettu mies pysähdytti ravintolan oven eteen hyvän raudikkonsa, jolla hän ratsasti. Ratsumiesten torvensoittaja nousi penkiltä, jossa hän oli istunut ja, lähestyen muukalaista, tarttui hevosen suitsiin. Muukalainen valmistautui kiittämään häntä pitäen tekoa kohteliaisuuden osoituksena; mutta heti hän huomasi erehtyneensä, sillä torvensoittaja avasi hevosen suun, ja tarkasteli sen hampaita tuntijan silmin, sitten hän vetäytyi pari askelta taaksepäin ja katsoen jalon eläimen jalkoja ja lautasia, nyykäytti päätään tyytyväisen näköisenä. — Kaunis hevonen, jolla ratsastatte, herra! hän sanoa mongerti; ja hän lisäsi saksaksi muutamia sanoja, mitkä saivat hänen toverinsa, joiden keskeen hän taas istuutui, purskahtamaan nauruun.
Tämä kursailematon tarkastus ei ollut matkustajan mieleen; hän kuitenkin tyytyi vain luomaan halveksivan katseen torvensoittajaan ja laskeutui maahan kenenkään auttamatta.