Kaksintaisteluvaatimuksen voi tehdä tavallaan sirosti ja hienosti, minkä taidon saattaa, kuten niin monen muunkin, saavuttaa tottumuksen kautta. Sankarillamme oli nyt ensimäinen juttunsa, ja niinpä hän tunsikin asemansa hieman tukalaksi; mutta tällä hetkellä häntä ei peloittanut niinkään paljon se, että voisi saada miekanpiston kuin että hän voisi sanoa jonkin sanan, joka ei ollut aatelismiehen arvon mukaista. Tuskin hän oli saanut päässään muovailluksi lujan, mutta kohteliaan lauseen, kun parooni de Vaudreuil hänen kainaloonsa tarttuessaan sai hänet unohtamaan sen samassa silmänräpäyksessä.
Comminges sanoi, hattu kädessään ja kumartaen nenäkkään kohteliaasti, ytelän imelällä äänellä:
— Tahdotte puhutella minua, herrani?
Suuttumus nostatti veret Mergyn poskille; hän vastasi oitis ja lujemmalla äänellä kuin mitä hän olisi osannut toivoakaan:
— Olette käyttäytynyt minua kohtaan sopimattomasti, ja minä toivon saavani teiltä hyvitystä.
Vaudreuil nyökkäsi hyväntahtoisesti päätään. Comminges oikaisihe, ja, pannen kätensä puuskaan, siihen aikaan hyvän maun tällaisissa tapauksissa ehdottomasti vaatimaan asentoon, sanoi hyvin verkkaan ja juhlallisesti:
— Te olette hyökkäävänä puolena, hyvä herra ja minulla on puolustajana oikeus valita aseet.
— Mainitkaa vaan mitä pidätte sopivana.
Comminges näytti miettivän hetkisen.
— Estoe[49] on hyvä ase, hän virkkoi, mutta haavat voivat rumentaa, ja meidän ijällämme, hän lisäsi hymyillen, ei ollenkaan huvita näyttäytyä rakastajattarelleen arpi keskellä naamaa. Pistomiekka tekee sitävastoin vain pienen reiän, mutta se on kyllä aivan riittävä (ja hän hymyili vieläkin). Valitsen siis pistomiekan ja tikarin.