Niinkuin jalo ratsu ymmärtämättömän ratsastajan kannustaessa hypähtää takajaloilleen, kohosi tuo kaunis priki tästä tavattomasta manööveristä aallon harjalle. Olisi voinut sanoa, että se harmistuneena tahtoi hukuttautua taitamattomine perämiehineen. Kun purjeiden aseman ja ruorin välistä välttämätöntä suhdetta oli äkkiä loukattu, kallistui laiva sitten sellaisella voimalla, että luuli sen tuossa paikassa kaatuvan. Pitkät raakapuut jo merta viistivät. Monet neekerit kellahtivat kumoon, ja muutamia vierähti mereen. Pian nousi laiva sentään uudelleen ylpeästi lainetta kohti ikäänkuin olisi vielä kerran tahtonut taistella perikatoansa vastaan. Mutta tuuli puhalsi kaksinkertaisella voimalla, ja yhtäkkiä katkesivat hirvittävällä räiskeellä molemmat mastot muutamia jalkoja komentosillan yläpuolelta ja peittivät koko kannen pirstaleilla ja raskaalla touviverkolla.
Säikähtyneinä ja kauhusta kirkuen pakenivat neekerit kannen alle; mutta kun tuuli ei enää tavannut mitään vastustusta, nousi laivakin pian tasapainoon keinuen verkalleen aaltojen mukana. Rohkeimmat mustaihoiset nousivat sitten jälleen kannelle ja puhdistivat sen paksusta lastukosta. Tamango pysyi liikkumatonna, nojaten kyynärpäällään kompassia vasten ja peittäen kasvonsa koukistetun käsivartensa suojaan. Ayché seisoi hänen vieressänsä uskaltamatta kuitenkaan häntä puhutella. Vähitellen alkoivat mustaihoiset jo lähennellä, ja rupesi kuulumaan nurinaa, joka ennen pitkää kiihtyi todelliseksi moitteiden ja haukkumasanojen myrskyksi.
— Sinä kavala petturi! huusivat he. Sinä se olet syypää kaikkeen meidän kurjuuteemme, sinähän se möit meidät valkoisille ja yllytit meitä kapinoimaan heitä vastaan. Sitten sinä kehuit tietojasi ja lupasit viedä meidät takaisin kotimaahamme. Me hullut uskoimme sinua ja nyt olemme hukkumaisillamme kaikki, kun sinä olet suututtanut valkoihoisten jumalan.
Tamango kohotti taas ylpeästi päänsä, ja hänen ympärilleen kertyneet mustaihoiset peräytyivät säikähtyneinä. Sitten hän otti kaksi pyssyä, viittasi vaimoansa seuraamaan, astui edessään aukeavan joukon läpi ja suuntasi tiensä laivan kokkapuolelle. Sinne hän rakensi itselleen tyhjistä tynnyreistä ja palkeista jonkinlaisen suojuksen ja istahti keskelle tätä aitaustansa, josta hänen molempien pyssyjensä suut uhkaavina pistivät esiin. Rauhaan hänet jätettiinkin. Kapinallisista muutamat itkivät, toiset kutsuivat, kädet taivasta kohti ojennettuina, omiaan ja valkoisten jumalia avuksensa; tässä oli joukko polvillaan kompassin edessä, jonka alituinen häilyminen oli yleisen ihmettelyn esineenä ja jota he rukoilivat saattamaan heidät maahansa takaisin, tuolla taas viruivat toiset kannella synkkinä ja alakuloisina. Ajatelkaa vielä näiden epätoivoisten keskelle kauhistuksesta ulvovia naisia ja lapsia sekä parikymmentä haavoitettua anomassa hoitoa ja apua, jota kukaan ei ajatellutkaan heille antaa.
Äkkiä ilmestyy eräs neekeri kasvot loistavina kannelle. Hän ilmoittaa löytäneensä valkoisten viinasäiliön; hänen ilonsa ja olentonsa todistavatkin selvästi, että hän on jo sitä maistellut. Hetkeksi haihduttaa tämä uutinen onnettomain vaikerrukset. Kaikki kiiruhtavat varastohuoneeseen ja juovat itsensä humalaan. Puoli tuntia sen jälkeen nähdään heidän hyppelevän ja nauravan kannella ja antautuvan raaimman juopumuksen kaikkiin hurjuuksiin. Haavoitettujen voihkeet säestävät heidän tanssejaan ja laulujaan. Näin kuluu jäännös päivästä ja yö kokonaan.
Aamulla herätessä on uusi epätoivo edessä. Yön aikana oli suuri joukko haavoittuneita kuollut. Laiva kellui ruumiiden keskellä. Meri oli myrskyisä ja taivas synkkä. Neuvoteltiin. Muutamat, jotka osasivat loitsuja, vaikkeivät Tamangon edessä olleet uskaltaneet hiiskahtaakaan taidostaan, tarjosivat palvelustaan. Koeteltiin useita voimakkaita loitsuja. Jokaisen tehottoman yrityksen jälkeen alakuloisuus vain lisääntyi. Vihdoin alettiin taas puhua Tamangosta, joka ei ollut vieläkään tullut suojuksensa ulkopuolelle. Hän se sittenkin oli viisain heistä ja ainoastaan hän kykeni pelastamaan heidät siitä hirveästä asemasta, mihin oli heidät saattanut. Eräs vanhus lähestyi häntä rauhanhierojana. Häntä pyydettiin antamaan neuvonsa, mutta taipumattomana kuin Coriolanus pysyi Tamango kuurona heidän rukouksilleen. Yön aikana hän oli epätoivon vallitessa kerännyt itselleen varaston korppuja ja palvattua lihaa. Hän näytti päättäneen elää muista erillään siellä, mihin oli vetäytynyt.
Viinaa oli vielä jäljellä. Ainakin saa sillä unohtumaan myrskyn ja orjuuden ja lähestyvän kuoleman. Sitten nukutaan, nähdään unta Afrikasta, kumipuumetsistä, olkikattoisista majoista ja apinanleipäpuista, joiden varjot peittävät koko kyläkunnan. Edellisen päivän juopottelu uudistuu. Siten kuluu useampia päiviä. Vaikeroida, itkeä ja repiä hiuksiansa, sitten humaltua ja nukkua, siinä heidän elämänsä. Monta kuoli pelkästä ylenjuomisesta; muutamat heittäysivät mereen tai pistivät itsensä kuoliaiksi.
Eräänä aamuna Tamango astui varustuksensa takaa esiin ja tuli katkenneen suurmaston luokse.
— Orjat, sanoi hän, Henki on minulle unessa ilmestynyt ja osoittanut keinot, miten pelastaa teidät ja viedä takaisin maahanne. Teidän kiittämättömyytenne ansaitsisi sen, että jättäisin teidät kohtalonne alaisiksi, mutta minä säälin noita voivottavia vaimoja ja lapsia. Minä annan teille anteeksi: kuunnelkaa minua.
Kaikki mustaihoiset loivat kunnioittavasti katseensa alas ja kertyivät hänen ympärillensä.