— Ainoastaan valkoiset, jatkoi Tamango, tietävät ne tenhosanat, joiden avulla voi liikutella näitä suuria puutaloja; mutta me osaamme mielemme mukaan ohjata noita keveitä veneitä, jotka muistuttavat oman maamme pursia.
Hän viittasi sluuppia ja muita prikin veneitä.
— Täyttäkäämme ne ruoka-aineilla, asettukaamme niihin ja soutakaamme tuulen mukaan; minun ja teidän jumalanne on antava sen puhaltaa kotimaatamme kohti.
Häntä uskottiin. Hullumpaa ehdotusta ei kuitenkaan ole koskaan tehty. Ymmärtämättä kompassin käyttöä ei heillä vallan oudoilla ulapoilla ollut muuta kuin tietymättömät seikkailut edessä. Tamangon käsityksen ja mielikuvituksen mukaan tarvitsi vain soutaa suoraan eteenpäin, niin tulisi sieltä vihdoin mustaihoisten maa vastaan, sillä mustaihoiset asuvat maalla ja valkoiset elävät laivoillaan. Niin oli hän kuullut äitinsä sanovan. Pian oli kaikki valmiina lähtöön; mutta ainoastaan sluuppi ja yksi kanootti oli käyttökunnossa. Niihin eivät nuo lähes kahdeksankymmentä vielä elossa olevaa neekeriä mahtuneet. Haavoitetut ja sairaat täytyi jättää oman onnensa nojaan. Useimmat heistä pyysivät vain, että heidät lopetettaisiin ennen lähtöä.
Molemmat veneet, jotka sanomattomalla vaivalla oli saatu vesille, poistuivat laivan luota suunnattomasti lastattuina ja meren lainehtiessa niin kovasti, että se uhkasi joka hetki niellä heidät. Kanootti lähti edellä. Tamango oli Aychén keralla istuutunut sluuppiin, joka raskaampana ja enemmän lastattuna ollen jäi tuntuvasti jäljelle. Kuului vielä prikille jätettyjen poloisten voivotushuutoja, kun voimakas aalto löi sluupin yli ja täytti sen vedellä. Vähemmässä kuin minuutissa oli se jo tuuliajolla. Kanootissa nähtiin heidän onnettomuutensa, ja soutajat ponnistivat siellä kaksinkertaisesti peläten, että heidän muuten ehkä täytyisi auttaa haaksirikkoisia. Melkein kaikki sluupissa olleet hukkuivat. Ainoastaan kymmenkunta pääsi takaisin laivaan. Näiden joukossa olivat myöskin Tamango ja Ayché. Auringon laskiessa nähtiin kanootin häipyvän näköpiirin taakse; mutta miten sille lopullisesti kävi, sitä ei tiedetä.
* * * * *
Miksipä väsyttäisin lukijaa nälän kärsimysten vastenmielisellä kertomisella? Noin parikymmentä henkeä, joita vuoroin myrskyisä meri heittelee, vuoroin paahtava päivä polttelee, taistelee ahtailla tiloilla joka päivä ruokavarojensa pienistä tähteistä. Kustakin korppupalasesta on oteltava, ja heikompi kuolee, ei senvuoksi, että väkevämpi hänet tappaa, vaan siksi, että tämä jättää hänet kuolemaan. Muutamien päivien kuluttua ei Toivo-prikillä ollut muita hengissä kuin Tamango ja Ayché. — — —
* * * * *
Eräänä yönä oli ankara aallokko; kova tuuli puhalsi, ja pimeyskin oli niin sankka, ettei laivan perästä voinut kokkaa erottaa. Ayché makasi vuoteella kapteenin kajuutassa, ja Tamango istui hänen jalkojensa juuressa. Molemmat olivat jo kauan olleet äänettöminä.
— Tamango, huudahti vihdoin Ayché, kaikki mitä sinä kärsit, kärsit sinä minun tähteni…