— Ja minä annan sinulle, serkku, erään neuvon: että jos te vielä viivyttelette, niin Gianetto ehtii jo palolle, ja silloin täytyy olla useampia sinunlaisiasi uskalikkoja, jos mieli häntä sieltä etsiä.
Ajutantti otti taskustaan hopeakellon, joka maksoi ainakin kolmekymmentä frangia, ja huomatessaan, että pikku Fortunaton silmät säteilivät sitä katsellessa, hän riiputti sitä teräksisten vitjojen nenästä sanoen:
— Sinä veijari tahtoisit kai mielelläsi tämmöisen kellon kaulaasi ja astuskelisit Porto-Vecchion katuja ylpeänä kuin riikinkukko; ja ihmiset kyselisivät sinulta: »paljonko kello on?» ja sinä vastaisit: »katsokaa kelloani».
— Kun tulen isoksi, niin korpraali-enoni kyllä antaa minulle kellon.
— Antaa jos antaa, vaan enosi pojallapa on jo kello… ei sentään niin kaunis kuin tämä… Ja hän on kuitenkin sinua nuorempi.
Poikanen huokasi.
— No, tahdotkos tämän kellon, pikku serkku?
Fortunato näytti syrjäsilmällä kelloa katsellessaan kissalta, jolle tarjotaan kokonainen kananpoika. Tuntien itseään vain härnättävän ei se uskalla iskeä siihen kynsiänsä, vaan kääntää tuontuostakin silmänsä poispäin, ettei houkutus kävisi liian suureksi; kuitenkin se nuoleksii myötäänsä suupieliänsä ja näyttää tahtovan sanoa isännälleen: »Teidän leikkinne on liian julmaa!»
Ajutantti Gamba tuntui sentään todenteolla tarjottelevan kelloansa.
Fortunato ei ojentanut kättänsä, vaan sanoi happamesti hymyillen:
— Mitä te minua suotta pilkkaatte?