— En, jumal’avita, pilkkaakaan. Sano vain missä Gianetto on, niin on kellokin sinun.
Fortunaton huulille ilmestyi epäilyksen hymy, ja katsoen mustilla silmillänsä ajutantin silmiin koetti hän niistä lukea, minkä verran tämän sanoihin oli luottamista.
— Vietäköön minulta olkaliput, huudahti ajutantti, jollen anna sinulle kelloa sillä ehdolla! Kumppalini tässä ovat todistajina, enkä minä saata lupaustani rikkoa.
Tätä sanoessaan hän vei kelloa yhä lähemmäksi, kunnes se melkein kosketti pojan kalpeata poskea. Tämän kasvoilla kuvastui selvästi sisällinen sieluntaistelu pyyteen ja vierasvaraisuuden kunnioittamisen välillä. Paljas rinta kohoili kiihkeästi, ja hän näytti olevan tukehtumaisillaan.
Sillä välin kello heilui ja kääntelihe koskettaen toisinaan hänen nenänsä päätä. Vähitellen alkoi vihdoin pojan oikea käsi kohota kelloa kohti: sormen päät jo koskettivat sitä, ja pian se lepäsi kokonaan hänen kädessään, vaikka ajutantti yhä piteli sitä vitjojen toisesta päästä… Numerotaulu oli taivaansininen… kuori vasta kiillotettu… päivänpaisteessa se tulena välähteli… Houkutus oli liian suuri.
Fortunatolla nousi jo vasen käsikin, ja olkansa yli hän viittasi peukalollaan heinäsuovaa, jota vastaan hän nojasi. Ajutantti ymmärsi hänet heti. Hän päästi vitjat kädestään, ja Fortunato tunsi olevansa kellon ainoa omistaja. Hän hypähti pystyyn vikkelästi kuin metsäpeura ja poistui kymmenen askeleen päähän heinäsuovasta, jota jääkärit heti kävivät penkomaan.
Pian nähtiinkin heinäsuovan liikahtelevan: sieltä ilmestyi verissään oleva mies, puukko kädessä; mutta koettaessaan nousta seisoalleen ei hän hyytyneeltä haavaltaan jaksanutkaan pysyä pystyssä, vaan suistui maahan. Ajutantti syöksyi heti hänen kimppuunsa ja väänsi tikarin hänen kädestään. Samassa hänet lujasti köytettiin vastustuksestaan huolimatta.
Maaten kentällä pitkällään, sidottuna kuin mikäkin lyhde, Gianetto käänsi päänsä lähestynyttä Fortunatoa kohti.
— Senkin… sikiö! sanoi hän tälle enemmän ylenkatseellisesti kuin vihaisesti.
Poika heitti hänelle saamansa hopearahan takaisin tuntien, ettei sitä enää ansainnut; mutta vangittu ei näyttänyt huomaavankaan tätä liikettä. Vallan kylmäverisesti hän sanoi ajutantille: