Toivo lähti siis eräänä perjantaina matkalle kaikin puolin hyvin varustettuna ja kalustettuna. Ledoux olisi ehkä halunnut hiukan lujemmat mastot, mutta niin kauan kuin hän itse johti laivaa, ei hänellä ollut valittamisen syytä. Matka kävi onnellisesti ja nopeasti aina Afrikan rannikolle saakka. Laiva laski ankkurin (luullakseni) Joalen-joella sellaisena hetkenä, jolloin englantilaiset risteilijät eivät olleet vartioimassa tätä osaa rannikosta. Maan välikauppiaat tulivat kohta laivalle. Hetki oli mitä suotuisin. Tamango, kuuluisa soturi ja orjain kaappaaja, oli juuri tuonut rannikolle suuren orjalauman ja hän piti hintansa huokeina kuten ainakin mies, joka tuntee omaavansa kyvyn ja keinot toimittaa tilaukset nopeasti paikalle, niin pian kuin hänen kauppaesineensä käyvät harvinaisiksi.
Kapteeni Ledoux soudatti itsensä rantaan ja lähti tervehtimään Tamangoa. Hän tapasi tämän häthätää kyhätyssä olkikodassa, kahden vaimonsa, muutamien välikauppiaiden ja orjain kuljettajain seurassa. Tamango oli pukeutunut juhlapukuun valkoihoisen kapteenin vastaanottoa varten. Hänellä oli yllään vanha, sininen univormutakki, jossa korpraalin nauhat vielä olivat tallella; mutta kummallakin olkapäällä riippui kaksi kultaista olkalippua samasta napista, toinen heiluen edessä, toinen takana. Kun paitaa ei ollut ensinkään ja kun takki oli hieman lyhyt hänen pituiselleen miehelle, näkyi takin valkeiden reunusten ja Guinean liinasta tehtyjen housujen välistä melkoinen kaistale mustaa ihoa, joka oli vallan leveän vyön näköinen. Suuri ratsuväen miekka oli hihnalla sidottu kupeelle, ja kädessä oli hänellä kaunis kaksipiippuinen pyssy englantilaista tekoa. Tässä asussa piti afrikkalainen sotilas itseänsä hienompana kuin täydellisin pariisilainen tai lontoolainen keikari.
Kapteeni Ledoux katseli häntä jonkun aikaa äänettömänä, sillä välin kuin Tamango, pyörähdellen kuin vieraan kenraalin edessä marssiva krenatööri, nautti siitä vaikutuksesta, minkä luuli tekevänsä valkoihoiseen. Tarkastettuaan häntä tuntijan silmällä kääntyi Ledoux alaluutnanttiinsa sanoen:
— Kas tuosta veitikasta ottaisin ainakin kolmetuhatta frangia, jos saisin hänet terveenä ja vahingoittumatta Martiniqueen asti.
Istuttiin, ja eräs jalofein kieltä hiukan taitava matruusi toimitti tulkin virkaa. Kun ensimäiset kohteliaisuudet oli vaihdettu, toi laivapoika korillisen viinapulloja; siinä sitten ryypiskeltiin, ja saadakseen Tamangon hyvälle tuulelle lahjoitti kapteeni hänelle kauniin nahkaisen ruutikotelon, jota koristi Napoleonin kohokuva. Kun lahja oli asianmukaisella kiitollisuudella vastaanotettu, astuttiin kodasta ulos, istuttiin varjopaikkaan viinapullojen ääreen, ja Tamango antoi merkin tuoda esille myytävänä olevat orjat.
He tulivatkin pitkässä jonossa, selät koukussa väsymyksestä ja ahdistuksesta, kantaen kukin kaulassaan yli kuuden jalan pituista hankoa, jonka molemmat sakarat olivat niskassa puukapulalla yhdistetyt. Matkalle lähdettäessä ottaa joku kuljettajista olkapäälleen ensimäisen orjan hangon varren; tämä tekee samoin jäljessään tulevan hangolle, toinen kantaa kolmannen orjan hankoa j.n.e. Jos on kysymys seisahtumisesta, iskee kulkueen päällysmies hankonsa varren terävän pään maahan, ja silloin koko jono seisahtuu. Helppo on ymmärtää, ettei matkalla kannata pakoa ajatellakaan, kun kaulassa riippuu kuuden jalan pituinen, raskas tanko.
Jokaisen orjan ohikulkiessa, olipa se sitten mies- tai naispuolinen, kohautti kapteeni olkapäitään pitäen miehiä kurjina, naisia joko liian vanhoina tai nuorina ja valitellen mustaihoisen rodun huononemista.
— Kaikki ränstyy, sanoi hän; vallan toisin oli ennen. Naiset olivat viisi jalkaa kuusi tuumaa pitkiä, ja neljä miestä olisi jaksanut aivan hyvin kääntää fregatinkin nostosillan suur-ankkurin nostamista varten.
Yhäti arvostellessaan valikoi hän sentään jo päältäpäin mustaihoisista vahvimmat ja kauneimmat. Näistä hän saattoi maksaa tavallisen hinnan, mutta muista hän vaati suurta alennusta. Tamango taas puolusteli etujaan, kehui tavaroitaan, puhui mustaihoisten vähenemisestä ja orjakaupan vaaroista. Vihdoin hän lopetti vaatien, en tiedä kuinka suurta hintaa orjista, jotka valkoinen kapteeni tahtoi ottaa laivalleen.
Niin pian kuin tulkki oli kääntänyt Tamangon vaatimuksen ranskaksi, oli Ledoux vähällä lentää selälleen hämmästyksestä ja harmista; muristen muutamia hirveitä kiroussanoja nousi hän sitten pystyyn keskeyttääkseen kaiken kaupanteon tuollaisen hullun miehen kanssa. Mutta Tamango pidätti häntä ja sai suurella vaivalla hänet jälleen istuutumaan. Uusi pullo avattiin, ja keskustelu jatkui jälleen. Nyt oli mustaihoisen vuoro pitää valkoisen tarjouksia hulluina ja luonnottomina. Siinä huudettiin, keskusteltiin kauan ja juotiin mahdottomasti paloviinaa; mutta viina vaikutti vallan eri tavalla näihin molempiin riitapuoliin. Mitä enemmän ranskalainen joi, sitä huokeammiksi hän arvosteli uhrinsa; kuta enemmän afrikkalainen taas joi, sitä pienemmiksi kävivät hänen vaatimuksensa. Kun korillinen oli tyhjennetty, oltiinkin täten hinnasta selvillä. Huonoja puuvillakankaita, ruutia, tuluksia, kolme tynnyriä viinaa ja viisikymmentä kehnoa pyssyä annettiin sadankuudenkymmenen orjan vaihtohintana. Kauppasopimuksen lopulliseksi päätökseksi löi kapteeni kättä puoleksi humaltuneen mustaihoisen kanssa, ja heti sen jälkeen annettiin orjat ranskalaisten matruusien haltuun, jotka taas ehättivät riisumaan heiltä puuhangot pannakseen sijaan kaula- ja käsiraudat, vaihdos, joka selvästi osoittaa eurooppalaisen sivistyksen etevämmyyttä.