Merimatkalla ovat ne huvitukset, mitä laivan päällystö voi tarjota, pian lopussa. Kun on viettänyt yhdessä neljä kuukautta tuollaisessa sadankahdenkymmenen jalan pituisessa puurakennuksessa, niin alkaa, sen pahempi, tuntea toisensa jo liiankin hyvin. Nähdessänne ensimäisen luutnantin lähestyvän tiedätte jo ennakolta, että hän aikoo puhua teille ensin Rio-Janeirosta, mistä hän juuri tulee, ja sitten kuuluisasta Eslingin sillasta, jonka rakentamiseen hän merikaartilaisena on ottanut osaa. Parin viikon kuluttua te jo tunnette hänen lausepartensa, lauseittensa pilkuttamisen, jopa äänensä eri painotkin. Siitä asti kuin hän kertomuksessaan ensimäistä kertaa käytti sanaa »keisari», ei hän vielä koskaan ole unohtanut heti sen jälkeen surullisena hetkeksi vaieta ja lisätä: »Oi, jospa olisitte nähnyt hänet silloin!!!» (kolme ihastusmerkkiä). Ja sitten jutut rumpalin hevosesta ja takaisin kimpoavasta kuulasta, joka vei mukanaan seitsemäntuhannenviidensadan frangin edestä kultaa ja jalokiviä sisältävän lippaan, j.n.e., j.n.e. — Toinen luutnantti on suuri valtiomies. Hän puhuu päiväkaudet Constitutionnel-lehden viime numerosta, jonka hän on Brestistä ottanut mukaansa; taikka ilahuttaa hän teitä analyseeraamalla viimeksi näkemäänsä huvinäytelmää, jos hän näet suvaitsee jättää valtio-opin kukkulat ja laskeutua kirjallisuuden laaksoihin. Hyvä Jumala sentään!… Varusupseerilla oli eräs sangen hauska juttu. Kuinka hän meitä huvittikaan kertoessaan ensi kerran, miten hän valloitti Cadixin siltalaivan! Mutta kahdettakymmenettä kertaa sitä kuullessaan ei pahuskaan olisi siitä enää välittänyt…
Entä vänrikit ja kadetit sitten!… Muistellessani heidän puheitaan nousevat hiukseni pystyyn. Kapteeni itse taas on tavallisesti vähimmin ikävystyttävä koko joukosta. Itsevaltaisena käskijänä hän osoitakse olevansa salaisesti vihamielinen kaikkea ylipäällystöä kohtaan; hän loukkaa, jopa sortaakin toisinaan, mutta sadatella häntä on sentään jonkinlaista nautintoa sekin. Jos hänellä onkin hiukan loukkaava tapa kohdella käskynalaisiansa, niin on näillä vuorostaan nautinto huomata hänessä naurettavia puolia, ja se heitä hiukan lohduttaa.
Upseerit siinä laivassa, johon olin mennyt palvelukseen, olivat mitä parhaita ihmisiä, kaikki kelpo veikkoja, jotka rakastivat toisiaan kuin veljet ainakin, mutta kärsivät kamalasti ikävästä. Kapteenikin oli mitä lempein mies eikä juonitellut koskaan (mikä muuten on tuiki harvinaista). Kun hänen täytyi antaa tuntea rajatonta käskyvaltaansa, tapahtui se aina vastenmielisesti. Ja kuinka pitkältä tämä merimatka minusta kuitenkin tuntui! Varsinkin tuo tyven, joka kohtasi meitä ainoastaan muutamia päiviä ennen kuin maata olisi alkanut näkyä!…
Olimme eräänä päivänä päivällisen jälkeen, jota joutilaisuudessamme olimme pitkittäneet niin kauan kuin inhimillisesti suinkin mahdollista oli, kokoontuneet kaikki kannelle odottamaan tuota tosin yksitoikkoista, mutta sentään aina suurenmoista näkyä, kun aurinko laskeutuu meren helmaan. Muutamat tupakoivat, toiset lueskelivat jo kahdettakymmenettä kertaa jotakin kurjan kirjastomme nidosta; kaikki haukottelivat, niin että vedet silmiin kihosivat.
Eräs vieressäni istuva kornetti huvittelihe niin totisena kuin vakava toimitus vaatii pudottelemalla tikariaan, joka kuuluu meriupseerien tavalliseen arkiunivormuun, kärjelleen siltapalkkiin. Se ei ole muita hullumpi huvitus sekään, ja tarvitaanpa siihen taitavuuttakin, että saa kärjen kohtisuoraan uppoamaan puuhun. Halusin seurata kornetin esimerkkiä, ja kun minulla itselläni ei ollut tikaria, pyysin kapteenia lainaamaan omansa, mutta hän kieltäysi sitä antamasta. Sanoi pitävänsä sitä erityisessä arvossa ja olisipa vielä loukkaantunutkin nähdessään sitä sellaisena turhanpäiväisenä hupina käytettävän. Tikaria oli näet aikoinaan kantanut eräs urhoollinen upseeri, joka onneton viime sodassa kaatui…
Minä aavistin jonkun kertomuksen olevan tulossa enkä siinä pettynytkään. Kapteeni alkoi juttunsa kehotuksia odottamatta. Ympärillämme olevat upseerit taas, joista kukin jo osasi ulkoa luutnantti Roger'n vastoinkäymiset, vetäysivät viisaasti heti syrjemmäksi. Kas tässä kapteenin kertomus jotenkin semmoisenaan:
Tutustuessani Roger'hen oli hän kolme vuotta minua vanhempi. Arvoltaan oli hän luutnantti, minä vain kornetti. Voin vakuuttaa teille, että hän oli pataljoonamme parhaita upseereja ja muuten hyväsydäminen, älykäs, oppinut ja lahjakas, sanalla sanoen vallan viehättävä nuori mies. Onnettomuudekseen oli hän hieman ylpeäluontoinen ja luulevainen, ominaisuus, joka luullakseni johtui siitä, että hän oli lehtolapsi ja pelkäsi syntyperänsä vuoksi kadottavansa arvoaan ihmisten silmissä. Mutta totta puhuen oli hänen suurin vikansa kuitenkin voimakas ja alituinen halu olla ensimäisenä kaikkialla, missä vain liikkui. Isältään, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, hän sai vuotuisen eläkkeen, joka olisi yllinkyllin riittänyt hänen tarpeisiinsa, ellei Roger olisi ollut anteliaisuus itse. Kaikki, mitä hänellä oli, oli myöskin hänen ystäväinsä käytettävänä. Jos hän neljännespalkkansa nostettuaan sattui näkemään jonkun ystävänsä surullisen ja huolestuneen näköisenä, kysyi hän heti:
— No, kumppani, miten on laitasi? Näytätpä siltä, kuin taskusi eivät juuri suuresti helähtelisi. Kas tuossa on kukkaroni, ota mitä tarvitset ja lähde kanssani päivälliselle.
Saapuipa sitten Brestiin eräs nuori ja sangen kaunis näyttelijätär nimeltä Gabrielle, joka pian teki valloituksia sekä majailevan sotaväen että meriupseeriston joukossa. Piirteiltään ei hän ollut mikään säännöllinen kaunotar, mutta muuten sirovartaloinen, ihanasilmäinen, pienijalkainen ja tarpeeksi hävyttömän näköinen, kaikki ominaisuuksia, jotka tavattomasti miellyttävät kahdenkymmenen ja viidenkolmatta vuoden paikoilla olevia nuorukaisia. Kaupanpäälliseksi sanottiin häntä sukupuolensa oikullisimmaksi otukseksi, eikä hänen näyttelemistapansa suinkaan tätä mainetta vastaan sotinut. Joskus hän näytteli aivan hurmaavasti, ja häntä olisi silloin voinut sanoa ensi luokan taiteilijaksi; mutta seuraavana päivänä hän oli samassa kappaleessa kylmä ja tunteeton lukien osansa kuin lapsi katkismuksensa. Varsinkin viehätti meitä nuoria miehiä seuraava juttu, joka hänestä kerrottiin. Hän oli elänyt Pariisissa peräti upeasti erään senaattorin rakastajattarena; mies kuului olleen ihan hullaantunut häneen. Ollessaan kerran hänen luonansa oli senaattori pannut hatun päähänsä, josta tyttö heti muistutti valittaen, ettei tämä osoittanut tarpeeksi kunnioitusta hänelle. Senaattorilta pääsi nauru, hän kohautti olkapäitään ja lausui nojatuoliin heittäytyen: »Saanenhan toki olla miten haluan tytön luona, jonka ylläpidän.» Kelpo korvapuusti Gabrielien valkoisesta kädestä kosti hänelle kohta nuo sanat ja lennätti hänen hattunsa toiseen päähän huonetta. Siitä seurasi tietysti täydellinen ero. Rahapohatat ja kenraalit olivat sen jälkeen tehneet tytölle suuriakin tarjouksia, mutta hän oli hyljännyt ne kaikki ja ruvennut näyttelijäksi voidakseen — omain sanainsa mukaan — elää kenestäkään riippumatta.
Nähdessään hänet ja kuultuaan hänestä tämän jutun vannoi Roger, että tuommoinen tyttö oli juuri hänen mieleensä; ja sillä hiukan loukkaavalla avomielisyydellä, josta meitä merimiehiä moititaan, ryhtyi hän heti seuraavalla tavalla osoittamaan tytölle mieltymystänsä. Hän osti ihanimmat ja harvinaisimmat kukkaset, mitä Brestistä löytyi, teetti niistä kimpun ja solmi sen kauniilla ruusunpunaisella nauhalla, jonka solmuun hän sangen taitavasti sovitti viisikolmatta napoleon-kultarahaa. Enempää ei hänellä sillä hetkellä ollut. Muistan vieläkin seuranneeni häntä eräänä väliaikana kulissien taakse. Gabriellelle hän lausui tuiki lyhyen kohteliaisuuden siitä aistikkaasta tavasta, millä hän pukunsa kantoi, tarjosi hänelle kukkasensa ja pyysi saada tulla häntä tervehtimään. Tähän kaikkeen hän tarvitsi ainoastaan kolmisen sanaa.