Niin kauan kuin Gabrielle ei nähnyt muuta kuin kukkaset ja niiden nuoren, kauniin antajan, hymyili hän tälle herttaisesti tehden mitä siroimman kiitoskumarruksen. Mutta niin pian kuin hän sai kukkakimpun käteensä ja huomasi kultakolikot, muuttui hänen muotonsa nopeammin kuin meren pinta vihaisimman vihurin kourissa, eivätkä häntä lauhduttaneet nuo kukkasetkaan, koskapa hän koko voimallaan viskasi sekä vihkosen että kolikot vasten silmiä ystäväparalleni, jonka kasvoissa yli viikkokauden näkyi merkit tästä vastaanotosta. Regissöörin kello soi samassa, Gabrielle kiiruhti näyttämölle ja näytteli osansa päin männikköön.
Sangen hämillään Roger kokoili kukkansa ja kultansa suunnaten tiensä erääseen kahvilaan tarjotakseen siellä vihkonsa (ilman rahoja) bufettineidille; ja punssia juoden hän koetteli unohtaa pois koko tuon julman kaunottaren. Siinä ei hän sentään onnistunut; ja huolimatta siitä, ettei hän ajettuneen silmänsä vuoksi voinut näyttäytyä ihmisille, rakastui hän ihan hullusti rajuun Gabrielleen. Hän kirjoitteli tälle parikymmentä kirjettä päivässä, ja minkälaisia kirjeitä: nöyriä, helliä ja kunnioittavia kuin millekin prinsessalle. Ensimäiset tulivat avaamattomina takaisin; toisiin ei vastausta kuulunut. Kuitenkin oli Roger paralla hiukan toivon kipinää tallella, kunnes me huomasimme, että teatterin hedelmäkauppias käytti tavarakääreinä Roger'n rakkauskirjeitä, jotka Gabrielle mietityllä ilkeydellä säännöllisesti lähetti hänelle. Tämä oli hirmuinen isku ystävämme ylpeydelle. Hänen intohimonsa ei siitä sentään laimennut. Hän puhui jo aiheestaan pyytää näyttelijätärtä vaimokseen, ja kun hänelle sanottiin, ettei meriasiain ministeri ikinä anna siihen suostumustansa, uhkasi hän ampua itsensä.
Sillä välin tapahtui, että erään Brestissä majailevan linjarykmentin upseerit pyysivät Gabrielleä laulamaan heille muuatta operettikuplettia, mutta pelkästä oikusta hän antoi kieltävän vastauksen. Upseerit ja näyttelijätär pitivät puoliansa, kunnes edelliset vihellyksillään saivat esiripun alas ja jälkimäinen pyörtyi. Te tiedätte minkälaista parterriyleisö on sellaisessa kaupungissa, missä sotaväkeä majailee.
Upseerit päättivät keskenään, että he armotta viheltävät tuon niskoittelijan pois näyttämöltä huomenna ja sitä seuraavina päivinä eivätkä anna hänen näytellä ainoatakaan roolia, ennenkuin hän on tehnyt kunnioittavan anteeksipyyntönsä niin nöyrästi kuin tuollaisen rikoksen sovittaminen välttämättä vaatii. Roger ei ollut ensinkään tuossa kuuluisassa näytännössä; mutta samana iltana hän jo sai tietää häväistyksestä, joka oli saattanut koko teatterin häiriöön, samoin kuin seuraavaksi päiväksi päätetyistä kostonaikeista. Ja samassa hetkessä oli hänellä oma ohjelmansa selvänä.
Kun Gabrielle seuraavana iltana ilmestyi näyttämölle, tulvahti upseerien penkeiltä sellainen sihistysten ja vihellysten paljous, että korvat olivat haljeta. Roger, joka tahallaan oli asettunut vallan lähelle meluavia, hypähti pystyyn ja nuhteli suuriäänisimpiä niin kiivain sanoin, että koko heidän raivonsa kääntyi häntä kohti. Hyvin kylmäverisesti veti hän silloin muistikirjan taskustaan ja kirjoitti siihen nimet, joita kaikilta tahoilta hänelle huudettiin; hän olisi suostunut kaksintaisteluun koko rykmentin kanssa, ellei lukuisa joukko meriupseereita kumppanuuden vuoksi olisi tullut apuun ja vaatinut enintä osaa vastustajista. Meteli oli todellakin hirvittävä.
Koko majoitusväki sai kotiarestia moneksi päiväksi, mutta kun me taas pääsimme vapaiksi, oli meillä kauhea tilinteko edessämme. Roger yksinään taisteli kolmea upseeria vastaan ampuen yhden heistä kuoliaaksi ja haavoittaen pahasti molempia toisia saamatta itse edes naarmuakaan. Minä puolestani en ollut niin onnellinen: eräs luutnantti pahanen, joka ennen oli ollut miekkailunopettajana, antoi minulle rintaan sellaisen iskun, että olin vähällä heittää henkeni. Vakuutan teille, että se oli kaunis näky, tämä yhteinen kaksintaistelu tahi oikeammin sotatappelu. Meriväki pääsi siitä sentään voitollisena, ja linjarykmentti komennettiin Brestistä pois.
Voitte arvata, etteivät ylipäällikkömme unohtaneet riidan alkajaa.
Parin viikon ajan seisoi vahti aina hänen portillaan.
Samaan aikaan kuin hänen kotiarestinsa päättyi, pääsin minä sairashuoneesta ja lähdin häntä tapaamaan. Kuinka suuresti hämmästyinkään, kun sisäänastuessani näin hänen istuvan aamiaispöydässä kahdenkesken Gabrielien kanssa. He näyttivät jo aikoja sitten olevan täydessä sovinnossa, sinuttelivatkin jo toisiansa ja joivat samasta lasista. Roger esitti minut lemmityllensä parhaimpana ystävänään ilmoittaen myöskin, että olin haavoittunut siinä ottelussa, johon hän, Gabrielle, oli ollut alkusyynä. Sen johdosta sain tuolta kaunottarelta suutelon. Sillä impyellä oli luonnon taipumus sotilaihin.
Kolme kuukautta he elivät yhdessä oikein onnellisina eivätkä sillä aikaa hetkeksikään eronneet toisistaan. Gabrielle näytti rakastavan häntä vallan raivoon saakka, ja Roger vakuutti, ettei ollut tiennyttään mitä rakkaus on, ennenkuin oppi tuntemaan Gabriellen.
Saapui sitten eräs hollantilainen fregatti satamaan. Laivan upseerit antoivat meille juhlapäivälliset. Niissä juotiin runsaasti kaikenlaatuisia viinejä, ja kun juomat oli korjattu pois eikä oikein tietty mitä tehdä, nuo herrat kun puhuivat huonosti ranskaa, niin ruvettiin pelaamaan. Hollantilaisilla näytti olevan paljon rahaa, ja varsinkin halusi heidän ensimäinen luutnanttinsa pelata niin korkeaa peliä, ettei ainoakaan meikäläisistä huolinut siihen antautua. Roger, joka tavallisesti ei ensinkään pelannut, luuli tässä olevan kysymyksen isänmaan kunniasta. Hän pelasi suostuen kaikkeen, mitä hollantilainen luutnantti kertamääräksi ehdotti. Ensin hän voitti, sitten hävisi. Vuorotellen siinä voittaen ja menettäen he lopuksi erosivat niin, että kumpikin jäi omilleen. Me annoimme sitten vuorostamme vastapäivälliset hollantilaisille upseereille. Pelattiin taaskin. Roger ja luutnantti olivat jälleen vastakkain. Lyhyesti, useampina päivinä peräkkäin he kohtasivat toisensa milloin kahvilassa, milloin laivalla koetellen kaikenlaatuista peliä, varsinkin arpapeliä, ja korottaen vetojansa niin, että he vihdoin jo pelasivat viidenkolmatta napoleonin panoksilla. Se oli tavaton summa meille köyhille luutnanttiraukoille: enemmän kuin kahden kuukauden palkka! Viikon kuluessa oli Roger menettänyt kaikki rahansa ja sitäpaitsi noin kolme neljä tuhatta frangia, jotka hän oli lainaillut oikealta ja vasemmalta.