Voitte kai arvata, että Roger ja Gabrielle olivat lopulta joutuneet saman katon alle asumaan ja käyttivät yhteistä kukkaroa, nimittäin siten, että Roger, joka juuri oli voittanut melkoisen suuren rahasumman, oli talouskassaan antanut kymmenen tai kaksikymmentä kertaa enemmän kuin näyttelijätär. Kuitenkin piti hän aina tätä rahastoa pääasiallisesti lemmitylleen kuuluvana, ja itseään varten hän oli säästänyt ainoastaan puolisataa napoleonia. Kaikissa tapauksissa oli hänen jo täytynyt turvautua tähänkin vararahastoon voidakseen edelleen pelata. Gabrielle ei tehnyt siitä hänelle pienintäkään muistutusta.
Talouskassa meni samaa tietä kuin taskurahatkin. Pian näki Roger olevansa pakotettu heittämään pöydälle viimeisetkin viisikolmatta napoleonia. Hän teki kauheita ponnistuksia; peli kestikin kauan ja antoi aihetta väittelyihin. Eräänä hetkenä ei Roger'lla enää ollut kuin yksi voiton mahdollisuus: luulen hänen tarvinneen kuutosen ja nelosen. Yö oli jo myöhäinen. Eräs upseeri, joka kauan aikaa oli katsellut heidän peliänsä, oli vihdoin nukahtanut nojatuoliinsa. Hollantilainen oli väsynyt ja unelias; sitäpaitsi oli hän juonut paljon punssia. Roger yksin oli valppaana ja äärimäisen epätoivon vallassa. Heittäessään arpanappulat hän ihan vapisi. Ja hän viskasi ne pelilaudalle niin voimakkaasti, että eräs kynttilä tärähdyksestä putosi lattialle. Hollantilainen kääntyi ensin kynttilän puoleen, josta oli lentänyt tahroja hänen uusille housuilleen; vasta sitten hän katsoi arpanappuloihin. — Ne osoittivat kuutta ja neljää. Kalpeana kuin kuolema otti Roger vastaan nuo viisikolmatta napoleonia. Peli jatkui. Onni kääntyi onnettomalle ystävälleni suotuisaksi, vaikka hän teki tyhmyyden toisensa perästä ja näytti tahallaan tahtovan hävitä. Hollantilainen luutnantti vimmastui ja pani kaksinkertaiset, jopa kymmenkertaiset kertamäärät. Hän menetti aina. Olen vieläkin näkevinäni hänet: pitkä, vaaleahko, hidasverinen mies, jonka kasvot olivat kuin vahasta. Vihdoin hän nousi pöydästä menetettyään neljäkymmentätuhatta frangia, jotka hän heti maksoi osoittamatta vähintäkään mielenliikutusta.
— Tämäniltainen peli ei merkitse mitään, sanoi Roger hänelle, sillä tehän olitte puolitorkuksissa. En senvuoksi huoli teidän rahoistanne.
— Te laskette leikkiä, vastasi hidasverinen hollantilainen, olenhan pelannut aivan hyvin, mutta arpanappulat ovat olleet minulle epäsuotuisia. Luulen varmasti voivani voittaa teidät, jos luovutan teille neljä läpeä. Hyvää yötä!
Ja niin he poistuivat.
Seuraavana päivänä saimme tietää, että hollantilainen tappiosta epätoivoissaan oli huoneessaan ampunut itsensä tyhjennettyään sitä ennen maljan punssia.
Roger'n voittamat neljäkymmentätuhatta olivat levällään pöydällä, ja
Gabrielle katseli niitä tyytyväisesti hymyillen.
— Kas nyt me olemme rikkaita, sanoi hän. Mutta mitä me kaikella tällä rikkaudella teemme?
Roger ei vastannut mitään; hollantilaisen kuolemasta kuultuaan hän näytti käyneen aivan umpimieliseksi.
— Meidän pitää nyt oikein hullutella, jatkoi Gabrielle: näin helposti saatu raha pitää samalla tavalla menettää. Ostetaanpa vaunut satamapäällikön ja hänen vaimonsa kiusaksi. Minä tahdon jalokiviä ja kashmir-kankaita. Pyydä sinä lomaa, niin lähdetään Pariisiin; emmehän täällä voi ikipäivinä näin suurta rahasummaa menettää!