— Mutta minä olen väärinpelaaja, Gabrielle, kurjan kurja väärinpelaaja.
Gabrielle huomasi Rogerin liikutuksesta, että hän puhui liiankin totta; hän heittäysi sohvalle eikä kotvaan sanaa virkkanut.
— Mieluummin, sanoi hän vihdoin liikutetulla äänellä, mieluummin olisin kuullut sinun tappaneen vaikka kymmenen miestä kuin pelanneen väärin.
Puolen tuntia seurasi sitten haudan hiljaisuutta. He istuivat molemmat samassa sohvassa eivätkä kertaakaan katsahtaneet toisiinsa. Roger nousi siitä ensimäisenä ja toivotti jotenkin tyynesti hyvää yötä lemmitylleen.
— Hyvää yötä! vastasi tämä kuivan kylmästi.
Roger kertoi minulle myöhemmin, että hän olisi ampunut itsensä vielä samana iltana, ellei olisi peljännyt toverien aavistavan syytä hänen itsemurhaansa. Jälkimuistonsa hän tahtoi säilyttää tahratonna.
Seuraavana päivänä oli Gabrielle yhtä hilpeä kuin tavallisesti; olisi luullut hänen unohtaneen koko eilisen salaisuuden. Roger taas kävi umpimieliseksi, omituiseksi ja äreäksi. Tuskin liikkui hän ulkona huoneestaan, vältteli ystäviänsä eikä usein päiväkausiin virkkanut lemmitylleen luotuista sanaa. Pidin hänen surullisuuttansa kunnioitettavan, vaikka liiallisen tunteellisuuden tuotteena ja koetin usein lohdutella häntä; mutta hän lähetti minut hiiteen ja tekeysi vallan välinpitämättömäksi onnetonta vastapelaajaansa kohtaan. Eräänä päivänä hän vielä sadatteli pahanpäiväisesti hollantilaista kansakuntaa väittäen, ettei koko Hollannissa ollut ainoatakaan rehellistä ihmistä. Sillä välin hän kuitenkin koetti salassa hankkia tietoja hollantilaisen luutnantin sukulaisista; mutta niistä ei kukaan voinut antaa hänelle tietoja.
Kuusi viikkoa tämän onnettoman arpapelin jälkeen Roger löysi Gabrielien luota kirjeen, jossa eräs kilpailija näytti kiittelevän tätä muutamista suosionosoituksista. Gabrielle oli niin peräti huolimaton ja kysymyksessä olevan kirjeenkin hän oli jättänyt kamarinsa uuninreunustalle. En tiedä, oliko hän ollut uskoton, mutta niin Roger ainakin luuli ja vimmastui kamalasti. Tämä rakkaus ja hitunen ylpeyttä olivat ainoat tunteet, jotka häntä enää elämään kiinnittivät, ja voimakkaampaa näistä oli nyt näin julmasti loukattu. Hän sätti vimmoissansa ylpeää näyttelijätärtä, enkä ymmärrä kuinka hän jaksoi hillitä rajua luonnettaan niinkin paljon, ettei suorastaan käynyt häneen käsiksi.
— Epäilemättä on se huijari antanut sinulle paljon rahaa, sanoi hän. Sillä muuta sinä et rakasta ja antautuisit kurjimmalle matruusille, jos hänellä vain olisi millä maksaa.
— Mahdollista, vastasi näyttelijätär kylmästi. Voisin kyllä ehkä rakastaa matruusiakin rahan edestä… mutta en minä häneltä sentään varastaisi.