Roger päästi raivoisan parahduksen. Vavisten hän jo tempasi tikarinsa tupesta ja katseli hurjistunein silmin Gabrielleä. Ponnistaen kaikki voimansa hillitsi hän kuitenkin itsensä, viskasi aseen Gabriellen jalkoihin ja pakeni huoneesta, ettei joutuisi intohimonsa valtaan.
Samana iltana minä kuljin sangen myöhään hänen asuntonsa ohi ja nähdessäni sieltä tulta astuin sisään lainatakseni häneltä erään kirjan. Tapasin hänet suurissa kirjoituspuuhissa. Tuloni ei häntä ensinkään häirinnyt, ja tuskin hän näytti läsnäoloani huomaavankaan. Istahdin hänen kirjoituspöytänsä ääreen ja tarkastelin hänen kasvojensa piirteitä; ne olivat niin muuttuneet, että jonkun muun kuin minun olisi ollut vaikea tuntea häntä. Äkkiä huomasin pöydällä erään minulle osoitetun suljetun kirjeen. Avasin sen oitis. Roger ilmoitti siinä minulle aikovansa lopettaa itsensä ja uskoi minulle muutamia toimituksia. Kirjettä lukiessani hän kirjoitteli edelleen huolimatta peitellä minulta kirjoitustansa: hän lausui siinä jäähyväisensä Gabriellelle… Voitte kuvitella kummastukseni ja mitä minä tuosta päätöksestä hämmästyneenä hänelle sanoin.
— Mitä? Sinäkö aiot lopettaa itsesi, sinä, joka olet niin onnellinen?
— Hyvä ystävä, virkahti hän sulkien kirjettänsä, sinä et tiedä mitään, sinä et tunne minua myöskään; minä olen konna ja niin halveksittava olento, että ilotyttökin uskaltaa minua herjata. Ja minä tunnen kurjuuteni niin hyvin, ettei minulla ole voimia edes lyödä häntä.
Sitten hän kertoi minulle koko jutun arpapelistä ja kaiken sen, minkä te jo tiedätte. Kuunnellessani häntä tulin ainakin yhtä liikutetuksi kuin hänkin. En tiennyt mitä sanoa hänelle; kyyneleet silmissä puristin hänen kättänsä, mutta puhua en voinut. Vihdoin juolahti mieleeni huomauttaa hänelle, ettei hänen suinkaan tarvinnut pitää itseänsä tahallisesti syypäänä hollantilaisen kohtaloon, sillä eihän hän… väärällä pelillä… ollut voittanut häneltä kuin nuo viisikolmatta napoleonia.
— Niin! huudahti hän katkeralla ivalla, minä olen siis vain pikku varas enkä suuri rosvo. Minä, joka olin niin ylpeä, minä olen vain tuollainen pikku veijari!
Ja hän nauroi täyttä kurkkua.
Ja minä itkin.
Äkkiä aukesi ovi, eräs nainen astui sisään ja lensi hänen syliinsä: se oli Gabrielle.
— Anna minulle anteeksi, huusi hän syleillen Roger'ta lämpimästi, anna minulle anteeksi! Minä tunnen, etten rakasta muita kuin sinua. Minä rakastan sinua nyt enemmän kuin ennen tuota tekoasi, josta syytät itseäsi. Jos tahdot, niin minä varastan, minä olenkin jo varastanut… Niin, minä olen varastanut, varastanut kultakellon… Voiko pahempaa tehdä?