Jouduin siis Roger'n kanssa palvelukseen eräälle kauniille fregatille, jonka nimi oli Galatea; sotamiehet olivat uljaita, hyvin harjoitettuja ja kuuliaisia. Mutta päällikkömme oli ymmärtämätön mies, joka luuli olevansa Juhana Bart siksi, että kiroili paremmin kuin jalkaväen kapteeni, melskasi huonoa ranskaa eikä ollut koskaan tietopuolisesti tutkinut ammattiansa, jota hän muuten käytännössäkin tunsi jotenkin keskinkertaisesti. Alussa oli onni kuitenkin myötäinen. Pääsimme onnellisesti lähtemään laivasatamasta, kiitos olkoon ankaran vihurituulen, joka pakotti vartioivan laivaston peräytymään sataman suulta ulommaksi, ja alotimme risteilymme polttamalla erään englantilaisen korvetin ja sen seuralaivan Portugalin rannikolla.
Purjehdimme verkalleen Intian meriä kohti kärsien epäsuotuisista tuulista ja kapteenimme vääristä manöövereistä, jonka taitamattomuus lisäsi risteilymme vaarallisuutta.
Ollen milloin korkeampien voimain ajeltavana, milloin kauppalaivoja ahdistelemassa, emme viettäneet ainoatakaan päivää ilman jotakin uutta seikkailua. Mutta Roger'n synkkiä ajatuksia, jotka lakkaamatta häntä vaivasivat, ei voinut karkoittaa tuo uhkarohkea merielämä enemmän kuin ne rasituksetkaan, joita hänelle uskottu laivan yksityishoito tuotti. Hän, jota ennen mainittiin satamamme toimeliaimmaksi ja loistavimmaksi upseeriksi, ei nyt tehnyt mitään yli velvollisuutensa. Niin pian kuin päivän palvelusaika oli lopussa, sulkeutui hän hyttiinsä ilman kirjoja tai papereita. Ja näin vietti tuo onneton mies tuntikausia yhtämittaa vuoteellansa voimatta kuitenkaan nukkua.
Nähdessäni hänen surumielisyytensä tulin hänelle eräänä päivänä sanoneeksi:
— Mitä hittoa sinä, rakas ystäväni, annat tuonvertaisen murtaa itsesi. Sinä olet keplotellut viisikolmatta napoleonia tuolta hollantilaisroikaleelta. No hyvä — ja sinä kadut ihan miljoonan edestä. Kuules, sanoppa minulle, mikset ensinkään kadu sitä, että rakastelit N:n pormestarin rouvaa? Ja kyllä se sentään oli toista kuin nuo viisikolmatta napoleonia.
Hän käännähti vuoteellansa mitään vastaamatta.
Minä jatkoin:
— Sinulla oli sentään kunnioitettava syy tuohon rikokseesi, koska sitä nyt kerran rikokseksi sanot, ja sinä teit sen jalommassa tarkoituksessa.
Hän käänsi päätänsä ja katsoi minuun hurjistuneena.
— Niin, katsoppas, jos olisit menettänyt, niin mitä olisi Gabriellestä tullut? Se tyttöraukka olisi myönyt viimeisen paitansakin sinun vuoksesi… Jos sinä olisit menettänyt, olisi hän joutunut kurjuuteen… Hänen vuoksensa, rakkaudesta häneen sinä pelasit väärin. On ihmisiä, jotka tekevät murhia… tai itsemurhia… rakastettunsa tähden… Sinä, rakas ystäväni, olet tehnyt enemmän. Meikäläiset miehet tarvitsevat — suoraan sanoen — enemmän rohkeutta… varastaakseen kuin tehdäkseen itsemurhan.