Ehkä pidätte minua nyt naurettavana, sanoi kapteeni minulle keskeyttäen kertomuksensa. Mutta minä vakuutan teille, että ystävyyteni Roger'ta kohtaan teki minut silloin kaunopuheiseksi, vaikken enää silloisia sanojani muistakaan: ja vieköön minut perhana, jollen noin puhuessani todellakin tehnyt sitä totuudessa ja uskonut itsekin mitä sanoin. Niin, minä olin nuori silloin?
Roger ei kotvaan vastannut mitään; sitten hän ojensi minulle kätensä.
— Ystävä, sanoi hän nähtävästi ponnistellen näyttääkseen maltilliselta, sinä luulet minua paremmaksi kuin olen. Minä olen kurja konna. Pettäessäni tuota hollantilaista minä mietin ainoastaan noita viittäkolmatta napoleonia enkä muuta mitään. Minä en ajatellut Gabrielleä, ja senvuoksihan minä halveksinkin itseäni… Minä en arvioi kunniatani sen kalliimmaksi kuin viiteenkolmatta napoleoniin!.. Kuinka alhaista! Niin, minä olisin onnellinen, jos voisin sanoa itselleni: »minä olen varastanut estääkseni Gabrielleä kurjuudesta…» Mutta ei!… ei!… häntä minä en ajatellut… Minä en rakastanut häntä sillä hetkellä… Olin vain pelaaja… vain varas… Varastin rahaa ainoastaan itselleni… ja tämä teko on minut niin murtanut ja häväissyt, ettei minulla ole enää rohkeutta eikä rakkautta… minä elän, vaan en ajattele enää Gabrielleä… minä olen mennyt mies.
Hän näytti niin onnettomalta, että jos hän olisi pyytänyt minulta pistoolia ampuakseen itsensä, niin minä olisin sen hänelle luultavasti ojentanut.
Eräänä perjantaina, pahaa ennustavana päivänä, me huomasimme suuren englantilaisen fregatin, Alcesten, ajavan meitä takaa. Siinä oli viisikymmentäkahdeksan kanuunaa ja meillä ainoastaan kolmekymmentäkahdeksan. Nostimme kaikki purjeemme päästäksemme pakoon, mutta englantilainen kulki nopeammin ja läheni meitä joka hetki; selvää oli, että meidän jo ennen iltaa oli antauduttava suhteettomaan otteluun. Kapteeni kutsui Roger'n huoneeseensa, jossa he neuvottelivat yhdessä hyvänkin neljännestunnin. Kun Roger jälleen nousi kannelle, otti hän minua käsivarresta ja vei syrjemmäksi.
— Kahden tunnin päästä alkaa ottelu, sanoi hän; tuo uljas mies tuolla peräkannella on joutunut aivan suunniltaan. Valittavana oli kaksi eri menettelytapaa: ensimäisen, kunniallisemman mukaan voi antaa vihollisen tulla vallan lähelle ja käydä sitten tarmokkaasti sen kimppuun viskaamalla satasen oivia sotureita heidän laivaansa; toisen, ei juuri huonon, mutta jotenkin pelkurimaisen tuuman mukaan pitäisi meidän keventää alustamme heittämällä mereen osa kanuunoistamme. Siten näet voisimme päästä aivan lähelle Afrikan rannikkoa, joka häämöttää tuolla tuulen alla. Haaksirikon pelosta täytyisi englantilaisen laivan antaa meidän luistaa tiehemme; mutta meidän kapteenimme ei ole pelkuri eikä sankari: hän aikoo ensin ammuttaa laivansa etäämmältä pilalle ja sitten muutaman tunnin ottelun jälkeen kaikella kunnialla nostaa antautumislippunsa. Sitä pahempi teille: Portsmouthin laivasillat odottavat teitä. Minä puolestani en tahdo niitä nähdä.
— Ehkäpä meidän ensimäiset laukauksemme tekevät viholliselle sellaisia vaurioita, että hän näkee hyväksi lakata meitä ahdistamasta, sanoin minä.
— Kuulehan, minä en tahdo joutua vangiksi; minä haluan kaatua taistelussa; tämän surkeuden on jo aika loppua. Jos minä onnettomuudekseni tulisin ainoastaan haavoitetuksi, niin lupaathan sinä kunniasanallasi heittää minut mereen. Meri se on minunlaisen tosimerimiehen parhain kuolinvuode.
— Mitä hullutuksia! huudahdin minä, ja mitä tehtäviä sinä minulle annatkaan!
— Sinä täytät hyvän ystävän velvollisuuden. Sinä tiedät, että minun täytyy kuolla. Kuten muistanet, suostuin minä luopumaan itsemurhasta ainoastaan siinä toivossa, että kaatuisin taistelussa. No siis, anna minulle sanasi; jos sinä kieltäydyt, täytyy minun pyytää tätä palvelusta tuolta ylilaivamieheltä, joka varmaankaan ei kieltäy.