Etruskilainen vaasi
Auguste Saint-Clair ei ollut ensinkään suosittu n.s. seuraelämässä pääasiallisesti siitä syystä, ettei hän koettanutkaan miellyttää muita ihmisiä kuin niitä, jotka häntä itseänsä miellyttivät. Näiden seuraa hän oikein hakemalla haki, mutta pakeni muita. Muuten hän oli hajamielinen ja kärsimätön. Italialaisesta teatterista eräänä iltana lähdettäessä kysyi markiisitar A——— häneltä, mitä hän piti neiti Sontagin laulusta. »Kyllä, rouva markiisitar», vastasi Saint-Clair suloisesti hymyillen ja vallan muita asioita ajatellen. Tätä naurettavaa vastausta ei voinut pitää ujoudesta lähteneenä, sillä hän puhui muuten ylimyksille, kuuluisille suuruuksille, jopa muodissa oleville vallasnaisillekin samalla luontevuudella kuin olisi keskustellut jonkun vertaisensa kanssa. — Markiisitar päätteli, että Saint-Clair oli hirviö, täynnä hävyttömyyttä ja typeryyttä.
Rouva B——— kutsui hänet eräänä maanantaina päivällisille. Hän keskusteli sinä iltana paljon Saint-Clairin kanssa, joka sieltä lähtiessään selitti, ettei ollut ikinä tavannut rakastettavampaa naista. Rouva B——— kokoili kuukauden kuluessa henkevyyttä muiden luona ja anniskeli varastonsa yhden illan kuluessa kotonansa. Saint-Clair tapasi hänet saman viikon torstaina uudelleen. Sillä kertaa rouva B——— jo häntä hieman ikävystytti. Seuraavan tapaamisen jälkeen hän jo päätti, ettei ikinä enää ilmesty hänen salonkiinsa. Rouva B——— julisti maailmalle, että Saint-Clair oli kerrassaan seuratapoja ja kasvatusta vailla oleva nuori mies.
Luonteeltaan hän oli helläsydäminen ja rakkautta kaipaava; mutta siinä iässä, jolloin kovin helposti otetaan halki elämän kestäviä vaikutuksia, oli hänen liian herkkä tunteellisuutensa joutunut kumppanien ivan alaiseksi. Hän oli ylpeä, itsestään pitävä, ja arvosti ihmisten mielipidettä kuin lapset. Siitä lähtien hän koetti peitellä muilta kaikkea semmoista, mitä piti häpeällisenä heikkoutena. Ja hän saavuttikin tarkoituksensa, vaikka tämä voitto kävi hänelle kalliiksi. Hän osasi piilottaa toisilta kaikki liian tunteellisen sielunsa liikutukset, mutta sulkiessaan ne itseensä hän teki ne vain sata vertaa vaikeammiksi kantaa. Ihmisten kesken häntä pidettiin tunteettomana ja välinpitämättömänä, ja yksinäisyys synnytti hänen levottomassa mielikuvituksessaan kärsimyksiä, jotka olivat sitä raskaampia, kun hän ei koskaan tahtonut niitä muille uskoa.
Tavata oikea ystävä on todellakin vaikeaa!
Vaikeaa! Onko se edes mahdollista? Onko koskaan ollut kahta ihmistä, joilla ei ole ollut mitään toisiltansa salattavaa? — Saint-Clair ei suuresti luottanut ystävyyteenkään, ja sen ihmiset kyllä huomasivat. Seuraelämän nuoret miehet pitivät häntä kylmänä ja sulkeutuneena. Ei hän koskaan udellut heidän salaisuuksiaan; mutta kaikki omat ajatuksensa samoin kuin enimmät tekonsakin hän myöskin salasi heiltä. Ranskalainen puhuu mielellään itsestään; tahtomattaan tuli Saint-Clair usein muiden uskotuksi. Hänen ystävänsä — niinhän me tavallisesti nimitämme henkilöitä, joita pari kertaa viikossa tapaamme — valittivat, ettei hän luottanut heihin; ja useimmiten loukkaantuvatkin sellaiset, jotka utelematta uskovat meille salaisuuksiaan, ellemme vuorostamme kerro omiamme heille. Arvellaan näet, että tällaisessa lavertelevaisuudessa pitää molempain mennä yhtä pitkälle.
— Hän on aina haarniskoitta kiireestä kantapäähän saakka, sanoi kerrankin tuo pulska ratsumestari Alfons de Thémines; en minä ikinä voisi luottaa siihen pirulliseen mieheen.
— Luulenpa hänessä olevan hieman jesuiittaa, lisäsi siihen Jules Lambert; eräs henkilö vakuutti kunniasanallaan nähneensä hänen pari kertaa tulevan Saint-Sulpicen kirkosta. Eihän kukaan tiedä mitä hän miettii. Minä puolestani en koskaan tunne itseäni varmaksi hänen seurassaan.
Sitten he erosivat. Alfons tapasi Saint-Clairin kävelemässä Italian-bulevardilla allapäin ja muista välittämättä. Hän pysähtyi juttelemaan tuon erakon kanssa, tarttui hänen käsivarteensa, ja ennenkuin he olivat saapuneet Paix-kadulle, oli hän jo kertonut Saint-Clairille koko rakkaussuhteensa rva Y:hyn, jonka mies oli niin mustasukkainen ja raaka.
Samana iltana Jules Lambert menetti pelissä kaikki rahansa. Siitä huolimatta hän yltyi tanssimaan. Hyörinässä hän sattui tyrkkäämään erästä miestä, joka niinikään oli rahansa menettänyt ja sen johdosta tullut huonolle tuulelle. Vaihdettiin muutamia kiivaita sanoja, ja kaksintaistelu oli seurauksena. Jules pyysi Saint-Clairiä todistajakseen ja lainasi tältä samassa tilaisuudessa rahaa, jonka hän on tähän saakka unohtanut maksaa.