Saint-Clair oli kuitenkin mies, jonka kanssa tuli hyvin toimeen. Hänen vikansa eivät vahingoittaneet muita kuin häntä itseään. Hän oli kohtelias, usein miellyttäväkin, ja harvoin ikävä. Matkustanut oli hän paljon ja lukenut paljon eikä hän koskaan puhunut matkoistaan tai luvuistaan, ellei häntä siihen kehotettu. Muuten hän oli kooltaan pitkä ja vartaloltaan siro; kasvot olivat jalot ja älykkäät, melkein aina liian vakavat, mutta hänen hymyilynsä oli leveää ja täynnä suloa.
Unohdin erään tärkeän piirteen. Saint-Clair oli aina huomaavainen naisille ja etsi enemmän heidän keskustelujaan kuin miesten. Rakastiko hän? Sitä juuri oli vaikea sanoa. Mutta jos tuo kylmä olento saattoi tuntea mitään rakkautta, niin oli — se tiedettiin — kaunis kreivitär Matilde de Coursy ensi sijalla hänen sydämessään. Tämän nuoren lesken luona hänet nähtiin sangen usein. Ja seuraavat seikat viittasivat siihen, että heidän välillään oli joku hellempi suhde: ensinnäkin Saint-Clairin melkein juhlallinen kohteliaisuus kreivitärtä kohtaan ja päinvastoin; sitten ei hän koskaan maininnut kreivittären nimeä seurassa, tai jos hänen suorastaan täytyi se tehdä, tapahtui se aina ilman pienintäkään ylistystä; edelleen muistettiin Saint-Clairin ennen tutustumistansa kreivittäreen rakastaneen intohimoisesti soitantoa ja kreivittären taas sitä ennen yhtä lämpimästi maalaustaidetta. Mutta heti ensi näkemän jälkeen olivat heidän harrastuksensa vaihtuneet. Ja kun kreivitär viime vuonna oli matkustanut kylpemään, lähti Saint-Clair hänen jälkeensä viikkoa myöhemmin.
Kertojan velvollisuus pakottaa minut ilmaisemaan, että kun muutamana heinäkuun yönä erään maatalon puutarhaportti avautui hiukan ennen auringonnousua, astui sieltä ulos mies varovasti kuin varas, joka pelkää joutuvansa kiinni. Maatalo kuului rouva de Coursylle, ja sieltä-tulija oli Saint-Clair. Turkiksiin verhoutunut nainen seurasi häntä portille saakka ja kurottautui hetkeksi katsomaan häntä, kun hän poistui puiston muuria myöten vievää polkua. Saint-Clair pysähtyi, silmäsi tutkivasti ympärilleen ja viittasi naista poistumaan. Valoisassa kesäyössä hän saattoi erottaa nuo kalpeat kasvot, jotka liikahtamatta pysyivät paikoillaan. Mies palasi jälkiänsä myöten takaisin, lähestyi naista ja syleili häntä hellästi. Hän aikoi taivuttaa portilla-seisojaa menemään jo sisälle, mutta tällä näkyi olevan vielä sata seikkaa juteltavana. Heidän keskustelunsa oli kestänyt noin kymmenen minuuttia, kun jostakin kuului työhönsä menevän talonpojan ääni. Suutelo otettiin ja annettiin, portti sulkeutui, ja muutamalla harppauksella oli Saint-Clair jo polun päässä.
Hän kulki nähtävästi tuttua tietä. Milloin hän melkein hypähteli ilosta ja astui juoksujalkaa, rapsien pensaita kepillänsä; milloin hän taas seisahtui ja asteli verkalleen, katsellen taivasta, jonka itäinen ranta jo alkoi purppuraisena punoittaa. Lyhyesti, katsoja olisi luullut häntä hulluksi, joka iloitsi vapauteen-pääsystään. Puolen tuntia astuttuaan hän saapui pienen, syrjäisen talon portille. Talon hän oli vuokrannut koko kesäkaudeksi. Hänellä oli oma avain ja hän pääsi sisälle; siellä hän heittäysi suurelle sohvalle, jolle unohtui ajattelemaan ja uneksimaan, silmät yhtäänne tuijottavina ja suu suloisessa hymyssä. Hänen mielikuvituksessaan väikkyi pelkkiä autuaallisia ajatuksia.
»Voi, kuinka onnellinen minä olen», hoki hän myötäänsä itsekseen. »Vihdoinkin olen löytänyt sydämen, joka ymmärtää minun sydämeni!… — Niin, minä olen löytänyt ihanteeni… Minulla on samalla kertaa ystävä ja lemmitty… Mikä luonne!.. mikä intohimoinen sielu!… Ei, hän ei ole rakastanut ketään ennen minua…» Ja kun turhamaisuus aina sekaantuu tämän maailman asioihin, mietti hän kohta: »Hän on Pariisin ihanin nainen.» Mielikuvituksessaan hän kuvaili yhtaikaa kaikki lemmittynsä viehkeät puolet. — »Kaikkien joukosta hän on valinnut minut. Seuraelämän hienoimmat miehet kuuluivat hänen ihailijoihinsa. Tuo kaunis ja uljas husaarieversti, joka ei ole niin kovin tyhmäkään; — tuo nuori kirjailija, joka maalaa niin sieviä akvarelleja ja näyttelee niin hyvin pikkunäytelmissä; — ja venäläinen Lovelace, joka on nähnyt Balkanin ja palvellut Diebitshin johdolla; mutta varsinkin Camille T———, joka epäilemättä on vilkasälyinen ja jolla on niin hieno käytöstapa ja sellainen kaunis sapelin arpi otsassa… hän on heidät kaikki hyljännyt. Vain minut!…» Ja sitten seurasi taas loppulaulu: »Voi, kuinka onnellinen minä olen!» Hänen täytyi nousta ja avata ikkuna voidakseen hengittää; sitten hän astuskeli edestakaisin ja kääntelihe sohvallaan.
Onnellinen rakastaja on melkein yhtä ikävystyttävä kuin onnettomastikin rakastunut. Eräs ystävistäni, joka usein oli toisessa tai toisessa näistä kahdesta asemasta, ei voinut muulla tavoin saada kuulijaa kuin tarjoamalla minulle mainion aamiaisen, jonka kestäessä hän sai puhua rakkaussuhteistaan; mutta kahvin jälkeen piti hänen ehdottomasti vaihtaa keskustelualuetta.
Mutta koska minä en voi tarjota aamiaista kaikille lukijoilleni, säästän heiltä selonteon Saint-Clairin lemmenmietteistä. Eikä muuten kukaan jaksa aina pilvien tasalla leijailla. Saint-Clair oli väsynyt, hän haukotteli, ojenteli käsiään ja huomasi ulkona jo olevan suuren päivän; täytyi kuin täytyikin ajatella hieman nukkumistakin. Herätessään hän katsahti kelloansa ja huomasi tuskin ehtivänsä pukeutua ennättääksensä Pariisiin, minne hänet oli kutsuttu aamiaispäivällisille useiden tuttavien nuorten miesten seuraan…
* * * * *
Oli juuri avattu uusi samppanjapullo, annan lukijan itsensä arvata monesko järjestyksessä. Riittää, kun hän tietää, että oli jouduttu siihen tilaan — mikä muuten nuorten miesten aamiaisissa piankin syntyy — jolloin kaikki tahtovat puhua yhtaikaa ja jolloin hyväpäiset alkavat pelotella huonompipäisiä.
— Haluaisinpa, sanoi Alfons de Thémines, joka ei koskaan päästänyt ohitsensa tilaisuutta saada puhua Englannista, haluaisinpa, että meillä täällä Pariisissa olisi sama tapa kuin Lontoossa, missä kunkin on esitettävä lemmittynsä malja. Sillä tavoin saisimme varmasti tietää, kenen vuoksi ystävämme Saint-Clair huokailee.