— Te menette sangen pitkälle, vastasi Saint-Clair, mutta jos niin vaaditaan, otan puolustaakseni kaikkia johtopäätöksiä, joihin ehdotukseni voi antaa aihetta. Jos minä esim. olisin kyttyräselkäinen, niin en minä siltä itseäni lopettaisi, vaan haluaisin tehdä valloituksia minäkin. Ensistäänkin kääntyisin ainoastaan kahtalaisten naisten puoleen, nimittäin joko tosi tunteellisten taikka sellaisten — ja heidän lukunsa on suuri — jotka tahtovat käydä omituisista, eccentric, kuten englantilainen sanoo. Edellisille minä kuvaisin asemani hirmuisuutta, luonnon kovuutta minun suhteeni. Koettaisin herättää heissä sääliä kohtaloani kohtaan ja saattaisin heidät aavistamaan, että voin rakastaa intohimoisesti. Tappaisin kaksintaistelussa jonkun kilpakosijoistani ja myrkyttäisin itseni heikolla laudanum-annoksella. Muutamien kuukausien kuluttua eivät he enää huomaisi kyttyrääni, ja silloin minä vain odottelisin tunteellisuuden ensimäistä puuskausta. Mitä taas sellaisiin naisiin tulee, jotka tahtovat käydä omituisista, niin heidän valloituksensa käy aivan helposti. Saakaa heidät vain uskomaan varmaksi ja pitäväksi säännöksi, ettei kyttyräselkäisellä voi olla menestystä; he tahtovat heti osoittaa, ettei tuo yleinen sääntö pidä paikkaansa.
— Kas, mikä don Juan! huudahti Jules.
— Katkaiskaamme jalkamme, hyvät herrat, lausui eversti Beaujeu, koska me, onnetonta kyllä, emme ole saaneet kyttyrää syntymälahjaksemme.
— Minä olen vallan samaa mieltä kuin Saint-Clair, virkkoi Hector Roquantin, joka oli ainoastaan kolme ja puoli jalkaa pitkä; joka päivä nähdään kauneimpien ja enimmin liehakoitujen naisten antautuvan miehille, joista te, pulskat pojat, ette aavista mitään…
— Hector, nouskaapa, minä pyydän, ja soittakaa meille viiniä, sanoi
Thémines mitä luonnollisimmalla tavalla.
Kääpiö nousi heti, ja jokainen muisteli hymyillen satua ketusta, jolta oli häntä leikattu.
— Minä puolestani sanoi Thémines jatkaen keskustelua, näen joka päivä uusia todistuksia siitä, että tavallinen ulkomuoto — ja samalla hän loi tyytyväisen silmäyksen vastapäätä olevaa peiliin — sekä aistikas pukeutuminen ovat juuri se erinkaltaisuus, joka parhaiten noita sydämettömiä viehättää; — ja nenäänsä puhaltamalla hän lennätti pois takkinsa rinnustalle pudonneen pikkuisen leivänmurusen.
— Vielä mitä! huudahti kääpiö. Kauniilla muodolla ja Staubin tekemällä puvulla valloittaa naisia, joita pidetään viikon päivät ja jotka jo toisessa näkemässä tuntuvat ikäviltä. Muuta siihen tarvitaan, jos tahtoo todenteolla tulla rakastetuksi. Siihen pitää…
— Kuulkaahan, keskeytti Thémines, tahdotteko sopivan esimerkin? Te tunsitte kaikki Massignyn ja tiedätte, mikä hän oli miehekseen. Tavoiltaan kuin mikähän englantilainen groom ja puheessa tyhmä kuin aasi… Mutta hän oli kaunis kuin Adonis ja sitoi kaulaliinansa kuin Brummel. Sanalla sanoen, hän oli ikävin ihminen, minkä ikinä olen tuntenut.
— Hän oli tappaa minutkin ikävään, sanoi eversti Beaujeu. Ajatelkaahan, kun minun kerran täytyi matkustaa kaksisataa virstaa hänen kanssansa!