— Minun mielestäni, lausui Jules äänekkäämmin, minun mielestäni on Pariisissa ainoastaan kolme tosimiellyttävää naista, ja niistä hän on yksi.
— Tunsin hänen miehensä, sanoi eversti. Hän näytteli minulle usein vaimoltaan saamiansa erinomaisia kirjeitä.
— Auguste, keskeytti Hector Roquantin, esittäkääpä minut kreivittärelle. Kerrotaan teidän olevan hänen luonaan poudan ja sateen aikana.
— Sitten loppusyksyllä, mutisi Saint-Clair, kun hän saapuu takaisin Pariisiin… Minä… minä en luule hänen välittävän vieraista siellä maalla.
— Tokko aiotte kuulla minua! huusi Thémines.
— Te ette nähnyt kreivitärtä kolme vuotta takaperin, sillä te olitte silloin Saksassa, Saint-Clair, jatkoi Alfons de Thémines toivottomalla tyyneydellä. — Ette voi ajatellakaan, minkälainen hän silloin oli: ihana, raitis kuin ruusunen, sangen pirteä ja iloinen kuin perhonen. No, ja tiedättekös, kuka hänen lukuisista ihailijoistaan sai parhaimmat suosionosoitukset osalleen? Massigny! Maailman tyhmin ja yksinkertaisin mies pani älykkäimmän naisen pään pyörälle. Luuletteko jonkun kyttyräselkäisen kykenevän sellaista tekemään? Joutavia, uskokaa minua, kaunis ulkomuoto, hyvä räätäli ja kylliksi rohkeutta, siinä kaikki.
Saint-Clair oli joutunut julmaan asemaan. Hän aikoi tehdä kertojan suorastaan valehtelijaksi, mutta hän pelkäsi saattavansa kreivittären maineen vaaraan ja hillitsi itsensä. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin hänen puolustuksekseen, mutta hänen kielensä oli kuin kangistunut. Huulet värähtelivät suuttumuksesta, ja turhaan hän etsi jotain syrjäsyytä riidan aiheeksi.
— Mitä! huudahti Jules hämmästyneen näköisenä. Onko rouva de Coursy antautunut Massignylle! Frailty, thy name is woman!
— Niin, naisen mainehan on niin vähäarvoinen asia, sanoi Saint-Clair kuivasti ja halveksivasti. Tietysti saa sen tahrata lokaan ja likaan, kunhan voi olla hieman sukkela… ja…
Puhuessaan hän kauhistuen muisti nähneensä satoja kertoja kreivittären luona Pariisissa erään etruskilaisen kukkasvaasin uuninreunustalle. Hän tiesi, että Massigny oli lahjoittanut sen Italiasta palattuaan, ja — mikä raskauttava asianhaara — tämä vaasi oli kuljetettu Pariisista tuonne maallekin. Ja kun Matilde irroitti rintakukkasensa, asetti hän ne joka ilta tuohon etruskilaiseen vaasiin.