Hän oli hyvännäköinen. Ledoux katseli häntä hymyillen, tarttui hänen käteensä ja virkahti:
— Hänelle minä kyllä sijan tiedän.
Tulkki oli ihmisystävällinen mies. Hän antoi Tamangolle pahvisen tupakkakotelon ja pyysi omakseen kuusi jäljellä olevaa orjaa. Sitten hän päästeli heidät irti kaulahangoista ja antoi heidän mennä minne hyväksi näkivät. Heti he pelastautuivatkin mikä minnekin päin, mutta joutuivat aivan ymmälle miettiessään paluuta kahdensadan penikulman päässä rannikolta oleville kotiseuduilleen.
Sillä välin kapteeni lausui Tamangolle jäähyväiset ja ehätti viemään lastiansa laivalle niin pian kuin suinkin. Ei ollut viisasta vitkastella kovin kauan joella, sillä risteilijät saattoivat palata takaisin; seuraavana päivänä tahtoikin hän jo suoriutua matkalle. Tamango taas nukahti katveeseen nurmikolle humalaansa selvittääkseen.
Herätessään hän näki laivan jo täysissä purjeissa viilettävän jokea alaspäin. Pää eilisestään vielä kohmeloisena kysyi Tamango vaimoansa Aychéta. Hänelle vastattiin, että tämä raukka oli tullut pahoittaneeksi hänen mieltänsä ja että hän oli lahjoittanut vaimonsa valkoiselle kapteenille, joka oli vienyt hänet mukaansa laivaan. Tämän kuullessaan Tamango löi hämmästyneenä otsaansa, tempasi pyssynsä, ja kun joki teki useita polvekkeita ennenkuin laski mereen, juoksi hän suorinta tietä erään pienen lahden pohjukkaan, joka oli noin puolen penikulman päässä joen suulta. Sieltä hän toivoi löytävänsä kanootin tavoittaakseen sillä prikin, jonka kulkua joen polvekkeet hidastuttivat. Eikä hän pettynytkään: hän ehti todellakin hypätä kanoottiin ja saavuttaa neekerilaivan.
Ledoux kummastui nähdessään hänet ja vielä enemmän kuullessaan hänen vaativan takaisin vaimoansa.
— Mikä on annettu, on annettu, vastasi Ledoux ja käänsi hänelle selkänsä.
Mustaihoinen pysyi yhä vaatimuksessaan tarjoten takaisin osaa tavaroista, jotka hän oli orjain vaihtohintana saanut. Kapteeni vain naureskeli sanoen, että Ayché oli sangen hyvä vaimo, jonka hän tahtoi pitää. Tamango paralta pääsi hillitön itku ja yhtä kimeitä hätähuutoja kuin joltakin kirurgisen leikkauksen alaisena olevalta poloiselta. Milloin kieri hän kannella huutaen rakasta Aychétansa, milloin taas puski päätänsä lankkuja vasten ikäänkuin aikoen tappaa itsensä. Aina yhtä kovasydämisenä osoitti kapteeni hänelle rantaa merkiksi, että hänen oli jo aika lähteä. Mutta Tamango ei hellittänyt. Hän tarjosi jo kultaiset olkalippunsa, pyssynsä ja miekkansakin. Kaikki turhaan.
Väittelyn aikana Toivon luutnantti virkkoi kapteenille:
— Meiltä kuoli viime yönä kolme orjaa, niin että tilaa meillä on. Miksemme ottaisi tuota voimakasta veijaria, joka yksinään korvaa ne kolme kuollutta?