Ledoux mietti mielessään, että Tamangosta saisi hyvinkin kolmetuhatta frangia, että tämä hänelle sangen edulliselta näyttävä matka luultavasti oli hänen viimeinen retkensä ja että hän, kerran varoihin päästyään ja orjakaupasta luovuttuaan, välitti viisi siitä, oliko hän Guinean rannikolla hyvässä vai huonossa maineessa. Rantamaat olivat sitäpaitsi autioita ja afrikkalainen sotilas siis täydellisesti hänen vallassaan. Kysymys oli ainoastaan siitä, miten saada mieheltä aseet riisutuksi, sillä vaarallista oli käydä hänen kimppuunsa niin kauan kuin hänellä vielä oli ne hallussaan. Ledoux pyysi saada nähdä hänen pyssyänsä ikäänkuin tutkiakseen, oliko se kauniin Aychén arvoinen. Hanoja koetellessaan hän karisti ruudin pois sytyttimestä. Luutnantti taas tarkasteli sillä aikaa miekkaa, ja kun Tamango näin joutui aseettomaksi, hyökkäsi kaksi vahvaa matruusia hänen kimppuunsa, heitti hänet selälleen ja alkoi köytellä häntä. Mustaihoinen puolustihe sankarillisesti. Ensi hämmästyksestään toinnuttuansa ja huonosta asemastaan huolimatta hän taisteli kauan aikaa noita kahta matruusia vastaan. Tavattoman voimansa avulla hän pääsi jo seisoalleenkin. Muutamalla nyrkiniskulla hän löi maahan sen, joka häntä kaulasta kuristi, toiselle jäi käsiin vain riekale hänen takistaan, ja kuin riivattu hän hyökkäsi luutnantin kimppuun temmatakseen tältä miekkansa. Mutta tämäpä loikin hänelle päähän pitkän, vaikkei juuri syvän haavan, niin että Tamango uudelleen tupertui. Samalla sidottiin hänen jalkansa ja kätensä lujasti kiinni. Puolustautuessaan hän karjui kuin vimmattu ja kiemurteli kuin merikala verkossa; mutta nähtyään kaiken vastustuksen turhaksi hän sulki silmänsä eikä liikahuttanut jäsentäkään. Ainoastaan kiivas ja voimakas hengitys osoitti hänen vielä elävän.
— Saakeli! huusi kapteeni Ledoux, — hänen myömänsä mustaihoiset tulevat nauramaan makeasti nähdessään hänetkin vuorostaan orjana. Siitäpähän huomaavat, että kaitselmus on olemassa.
Sillä välin vuoti Tamango parasta tulvanaan veri. Sama laupias tulkki, joka eilen illalla oli pelastanut kuusi orjaa kuolemasta, lähestyi häntä, sitoi hänen haavansa ja lausui hänelle muutamia lohdutuksen sanoja. En tiedä, mitä hän lienee sanonut, mutta mustaihoinen pysyi liikkumattomana kuin ruumis. Kahden matruusin täytyi kantaa hänet kuin käärön välikannelle, missä hänelle jo oli paikka määrätty. Pariin vuorokauteen ei hän juonut eikä syönyt mitään; tuskin nähtiin hänen avaavan silmiänsäkään. Hänen nykyiset vankilakumppalinsa ja entiset vankinsa töllistivät tyhmännäköisinä hänen ilmestymistänsä heidän joukkoonsa. Ja niin suuri oli heissä vieläkin hänen synnyttämänsä pelko, ettei yksikään heistä uskaltanut ilkkua sen henkilön onnettomuutta, joka oli syypää heidän kurjuuteensa.
Myötäisen maatuulen puhaltaessa poistui laiva nopeasti Afrikan rannikolta. Ollen jo levollinen englantilaisten risteilijöiden suhteen mietiskeli kapteeni vain suuria voittojansa siirtomaissa, joita kohti kuljettiin. Hänen ebenpuunsa säilyi suuremmitta vaurioitta. Ei mitään tarttuvia tauteja. Ainoastaan kaksitoista heikointa neekeriä oli kuollut kuumuudesta: se ei mitään merkinnyt. Jotta hänen ihmislastinsa kärsisi mahdollisimman vähän matkan vaivoista, piti hän huolen siitä, että orjat saivat nousta kannelle joka päivä. Kolmessa eri osastossa nousivat nämä onnettomat tunnin ajaksi ylös kokoamaan vuorokautisen ilmavarastonsa. Osa miehistöä vartioi heitä täysissä aseissa kapinan pelosta; sitäpaitsi ei heiltä koskaan riisuttu kaikkia rautoja. Joskus ilahutti heitä joku viulunsoittoa taitava matruusi konsertillakin. Omituista oli silloin nähdä kaikkien mustaihoisten kasvojen kääntyvän soittajaan päin, kadottavan vähitellen tuhmannäköisen, epätoivoisen ilmeensä, nauravan leveästi ja liikuttelevan käsiään, mikäli raudat sallivat.
Liikunto on välttämätöntä terveydelle. Eräs kapteeni Ledoux'n käytännöllisiä terveyssääntöjä olikin tanssittaa usein orjiansa, niinkuin hevosiakin pitkällä laivamatkalla paikoillaan hyppyytetään.
— Hei, lapsukaiset, tanssikaa ja huvitelkaa! huusi kapteeni jylisevällä äänellä ja tavattoman pitkää piiskaa paukuttaen.
Ja paikalla mustaihoiset hyppelivätkin ja tanssivat.
Jonkun aikaa pysyi Tamango haavansa tautta kansiluukun alla. Vihdoin hänkin ilmestyi yläkannelle. Kantaen ylpeästi päätänsä pelonalaisen orjalauman keskessä hän silmäili surullisesta mutta tyynesti äärettömille ulapoille, jotka laivaa ympäröivät; sitten hän heittäysi tai oikeastaan lysähti pitkälleen kannelle huolimatta edes järjestellä rautojansa, niin että ne olisivat olleet hänelle mukavammat. Istuen peräkannella poltteli Ledoux levollisesti piippuansa. Hänen vieressään seisoi Ayché, ilman rautoja, sininen, komea pumpulihame yllä, jaloissa sievät marokiinitohvelit ja kädessä juomatavaroilla varustettu tarjotin, valmiina kaatamaan kapteenille juotavaa. Nähtävästi oli hän korkeassa asemassa kapteenin luona. Eräs Tamangoa vihaava mustaihoinen viittasi tätä katsomaan sinnepäin. Tamango käänsi päätänsä, huomasi heidät ja kiljahti; hypäten samalla äkkiä pystyyn hän juoksi peräkannelle päin, ennenkuin vartioivat matruusit ehtivät pidättää häntä moisesta kaikkea merenkulkujärjestystä vastaan sotivasta teosta.
— Ayché! huusi hän hirvittävällä äänellä, niin että Aychékin parkaisi säikähdyksestä: — etkö sinä luule valkoihoisten maassa olevankaan mitään Jumbo-Emoa?
Matruusit hyökkäsivät jo sauvat kohona paikalle; mutta Tamango kääntyikin kädet ristissä ja rauhallisen tyynenä paikoilleen takaisin, sillä välin kuin Ayché kyyneleitä vuodattaen näytti vallan kivettyneen noiden salaperäisten sanojen voimasta.