Tulkki selitti, mitä tuo hirvittävä Jumbo-Emo, jonka pelkkä nimi jo herätti sellaista kauhua, oikeastaan merkitsi.
— Se on neekerien Syöjätär, sanoi hän. Kun joku aviomies pelkää vaimonsa tekevän samaa, mitä useat vaimot tekevät Ranskassa ja Afrikassa, pelottelee hän tätä Jumbo-Emolla. Minä se olen nähnytkin Jumbo-Emon ja päässyt koko juonen perille; mutta mustaihoiset… se on niin yksinkertaista, vaikka he eivät käsitä mitään. Ajatelkaahan, kun eräänä iltana naisten tanssiessa folgaria, kuten he omalla kielellään sitä sanovat, pienestä ja pimeästä tiheiköstä äkkiä kuuluu outoa soittoa, vaikkei ketään soittoniekkaa näy; kaikki soittajat olivat piiloutuneet metsään. Siellä oli putkihuiluja, puisia tamburiineja, n.s. balafoseja ja kurbitsinpuoliskoista tehtyjä kitaroita. Kaikilla näillä soitettiin jotakin, jonka olisi pitänyt houkutella itse pirunkin esille. Niin pian kuin naiset kuulivat soiton, alkoivat he vavista ja yrittivät paeta, mutta aviomiehetpä pidättivät heitä; naisparat tiesivät kyllä mikä heitä odotti. Yhtäkkiä ilmestyy metsästä huippumaston pituinen, valkea olento, pää pyöreä kuin vakan pohja, silmät suuret kuin ankkuritouvin reiät ja tulta lieskaava häntä niinkuin pirulla. Sitten se lähestyi verkalleen, vallan verkalleen, mutta ei kuitenkaan lähemmäksi kuin noin puolen kaabelin päähän metsästä lukien. Vaimot huutamaan:
»Voi, Jumbo-Emo tulee!»
Ja he kirkuivat kuin osterikauppiaat. Silloin miehet heille:
»Kas nyt, veitikat, sanokaa heti, oletteko olleet uskollisia; jos valehtelette, niin Syöjätär nielee teidät vallan tuoreeltaan.» Muutamat olivatkin niin yksinkertaisia, että tunnustivat ja saivat aviomiehiltään kelpo selkäsaunan.
— Ja mikäs se valkea olento, se Jumbo-Emo sitten oli? kysyi kapteeni.
— Niin, se oli vain suureen valkeaan vaatteeseen kääriytynyt ilveilijä, jolla pään sijasta oli tyhjäksi kaivettu kurbitsi ja häntänä palava kynttilä pitkän seipään nenässä. Sen kummempaa se ei ollut, mutta mustaihoisten petkuttamiseen ei suurta viisautta tarvitakaan. Kuitenkin kaikitenkin on Jumbo-Emo hyvä keksintö, ja minä näkisin kernaasti, että vaimonikin sitä uskoisi.
— Mitä minun vaimooni tulee, sanoi Ledoux, ei hän tosin pelkää Jumbo-Emoa, mutta sitä enemmän Patukka-Paavoa; sitäpaitsi hän tietää varsin hyvin, miten minä häntä kohtelisin, jos hän jonkun tepposen tekisi. Me Ledoux't emme ole kovin pitkämielisiä, ja vaikka minulla ei olekaan kuin yksi käsi, voin minä sillä vielä vaimoisen ihmisen vallan hyvin hoidella. Tuolle veijarillenne, joka uhkailee Jumbo-Emolla, voitte sanoa, että pysyy siivolla eikä säikyttele tätä pikku eukkosta tässä, taikka minä suomitan hänen selkänsä siksi hyvin, että hänen musta nahkansa paistaa punaisena kuin raaka pihvipaisti.
Näin sanoen kapteeni meni suojaansa, kutsutti sinne Aychén ja koetti lohdutella häntä. Mutta kaunista neekeritärtä hän ei saanut lohdutetuksi hyväilyillä eikä lyönneilläkään — menettäähän ihminen näet vihdoin kärsivällisyytensäkin; kyyneleet oikein virtasivat hänen silmistänsä. Kapteeni nousi pahantuulisena kannelle ja haukkui vahtiupseeria manööveristä, jonka tämä sillä hetkellä sattui komentamaan.
Yöllä, kun melkein koko miehistö nukkui sikeää unta, kuulivat vahtimiehet ensin välikannelta vakavan juhlallista ja surullista laulua ja sitten naisen kirkaisevan hirmuisen kimeästi. Heti sen jälkeen kaikuivat yli koko laivan Ledoux'n kovaääniset kiroukset ja uhkailut sekä hänen kauhean piiskansa läiskeet. Hetken kuluttua oli kaikki jälleen vallan hiljaista. Seuraavana päivänä Tamango ilmestyi kannelle kasvot piestyinä, mutta yhtä ylpeän ja päättäväisen näköisenä kuin ennenkin.