— Kuinka kauan sinä olit Egyptissä? kysyi Thémines.
— Kuusi viikkoa.
Ja matkustelija jatkoi selityksiään setripuusta alkaen iisoppiin saakka. Saint-Clair pujahti tiehensä melkein heti hänen tultuaan ja ajoi maatalollensa vievää tietä myöten. Kiihkoisaa laukkaa ratsastaessaan ei hän voinut seurata oikein tarkasti ajatustensa kulkua. Mutta epämääräisesti hän tunsi, että hänen onnensa tässä maailmassa oli iäksi hävitetty, eikä hän voinut kiukkuilla siitä muille kuin eräälle vainajalle ja tuolle etruskilaiselle vaasille.
Perille päästyään hän heittäysi samalle sohvalle, millä edellisenä iltana oli niin kauan ja niin suurella nautinnolla rakkauttansa analyseerannut. Eniten oli häntä hurmannut se rakkaaksi käynyt ajatus, ettei hänen lemmittynsä ollut muiden naisten kaltainen, ettei hän ikinä ollut rakastanut eikä koskaan tulisi rakastamaan muita kuin häntä. Nyt oli tämä kaunis unelma häipynyt surullisen ja julman todellisuuden tieltä. »Minulla on kaunis lemmitty eikä muuta mitään. Hän on älykäs: senpävuoksi onkin vielä suurempi rikos, että hän on voinut rakastaa Massignyta!… Totta on kyllä, että hän nyt rakastaa minua… koko sielullaan… niinkuin hän voi rakastaa. Samalla lailla kuin Massignytakin!… Hän on suostunut minun hyväilyihini, oikkuihini ja epäkohteliaisuuksiini. Mutta minä olen pettynyt. Meidän molempien sydänten välillä ei ole myötätuntoisuutta. Hänelle on yhdentekevää, olipa se Massigny tai minä. Poika on pulska, hän rakastaa minua kauneuteni vuoksi. Minä taas huvitan häntä joskus. 'No niin, rakastakaamme siis Saint-Clairiä', on hän itselleen sanonut, 'koska tuo toinen on kuollut! Ja jos Saint-Clair kuolee tai käy ikäväksi, niin saammehan nähdä mitä sitten teemme.'»
Luulenpa vakavasti pirun istuvan näkymättömänä kuuntelemassa onnetonta, joka tällä tavoin itseänsä kiduttaa. Näkyhän on ihmisvihaajalle huvittava, ja kun uhri alkaa tuntea haavainsa olevan ummistumassa, on piru heti siinä niitä auki repostelemassa.
Saint-Clair luuli kuulevansa jonkun kuiskuttavan hänen korvaansa:
Kunnia mainio olla on toisen jälkeläisenä…
Hän hyppäsi istualleen ja silmäsi hurjistuneena ympärilleen. Voi, kuinka hän olisi ollut onnellinen, jos olisi tavannut jonkun huoneessa! Epäilemättä olisi hän sen heti lopettanut.
Kello löi kahdeksan. Puoli yhdeksän odotti kreivitär häntä. — Jos hän jäisi pois yhtymisestä? »Todellakin, mitä hupia tuotti hänelle Massignyn lemmityn tapaaminen?» Hän heittäysi jälleen sohvalleen ja ummisti silmänsä. »Tahdon nukkua», arveli hän. Puoli minuuttia hän pysyi liikahtamatta, hyppäsi sitten seisoalleen ja juoksi katsomaan, kuinka pitkälle aika oli kulunut. »Kunpa se jo olisi puoli yhdeksän!» mietti hän. »Silloin olisi liian myöhäistä lähteä enää koko matkalle.» Sydämessään ei hän kuitenkaan tuntenut tarpeeksi voimaa voidaksensa pysyä kotona; hän halusi jotakin tekosyytä. Hän olisi mielellään ollut hyvin sairas. Hän käyskeli huoneessaan, istuutui, otti jonkun kirjan, mutta ei voinut tavuakaan lukea. Sitten hän meni pianon ääreen, mutta ei jaksanut sitä edes avata. Vihelteli, katseli pilviä ja tahtoi lukea ikkunansa edessä kasvavat poppelipuut. Vihdoin hän kääntyi katsomaan kelloa ja huomasi, ettei ollut saanut vielä kolmeakaan minuuttia kulumaan. »Minä en voi olla häntä rakastamatta», huusi hän hammasta purren ja jalkaa polkien, »hän hallitsee minua, ja minä olen hänen orjansa, niinkuin Massigny on ollut ennen minua! No, tottele siis, kurja mies, koska sinulla ei ole tarpeeksi rohkeutta murtaaksesi kahleet, joita vihaat!»
Lakkiinsa tarttuen hän läksi suinpäin ulos.