Kun joku intohimo meitä ahdistaa, tunnemme tavallisesti jonkinlaista itserakasta lohdutusta voidessamme katsella heikkouttamme ylpeytemme kukkulalta. »Minä olen tosin heikko», sanomme me, »mutta jos minä oikein tahtoisin…!»
Verkkaisin askelin hän kulki polkua, joka vei puiston portille, ja jo kaukaa hän näki valkean olennon, joka kuvastui puiden tummempaa taustaa vasten. Kädellään liehutti siellä nainen nenäliinaa ikäänkuin merkiksi. Saint-Clairin sydän löi ankarasti, ja hänen polvensa vapisivat; hän ei jaksanut puhua ja hän oli käynyt niin araksi, että pelkäsi kreivittären näkevän jo kasvoista hänen olevan huonolla tuulella.
Hän tarttui ojennettuun kätöseen, suuteli lemmittyänsä otsalle, tämä kun oitis heittäysi hänen syliinsä, ja sitten hän seurasi kreivitärtä asuntoon mykkänä ja tuskin jaksaen pidättää huokauksia, jotka näyttivät tahtovan hänen rintansa halkaista.
Yksi ainoa kynttilä valaisi kreivittären budoaaria. Molemmat istuutuivat. Saint-Clair tarkasti ystävättärensä tukkakiehkuraa; yksi ainoa ruusu vain suortuvissa. Edellisenä iltana oli Auguste tuonut hänelle kauniin englantilaisen piirroksen: »Portlandin herttuatar, Leslyn mukaan piirretty» (herttuatar laittoi samalla tapaa hiuksensa), eikä ollut antaessaan sanonut muuta kuin nämä sanat: »Minua miellyttää enemmän tämä yksinkertainen ruusu kuin teidän mutkalliset hiuskiehkuranne.» Hän ei myöskään pitänyt jalokivistä, vaan ajatteli kuin entinen lordi, joka kömpelösti lausui: »Koristetuista naisista ja loimella peitetyistä hevosista ei pirukaan ota selvää.» Leikitellessään viime yönä kreivittären kaulassa riippuvalla helmivyöllä (puhuessaan piti hänellä näet aina olla jotakin hypisteltävänä) oli hän sanonut: »Jalokivet eivät kelpaa muuhun kuin vikoja peittämään. Te olette liian ihana, Matilde, sellaisia tarvitaksenne.» Tänä iltana oli kreivitär, joka piti muistissaan hänen joutavimmatkin sanansa, jättänyt pois kaikki sormuksensa, helmivyönsä, korva- ja rannerenkaansa. — Naisen puvussa hän huomasi ennen kaikkea jalkineet, ja hänellä niinkuin useilla muillakin oli tässä suhteessa oma makunsa. Oli satanut vahvasti auringonlaskun edellä. Ruohikko oli vielä vallan märkä; kreivitär oli kuitenkin tullut kostean nurmikon poikki silkkisukissa ja satiinikengissä… Jos hän vielä sairastuu?
— Hän rakastaa minua, mietti Saint-Clair itsekseen.
Ja hän huokasi omalle hulluudelleen, katseli Matildea vastoin tahtoansa hymyillen ja häilyi huonon tuulensa ja sen nautinnon välillä, minkä tunnemme nähdessämme ihanan naisen koettavan miellyttää meitä kaikilla noilla pikku turhuuksilla, joille rakastavaiset antavat niin suuren arvon.
Kreivittären loistavat kasvot taas ilmaisivat rakkautta ja leikillistä ilkeyttä, joka teki hänet vain sitä suloisemmaksi. Hän otti jotakin eräästä vernissatusta japanilaisesta lippaasta ja sanoi, ojentaen pienen, nyrkiksi puristetun kätösensä, jossa hän piti jotakin esinettä piilotettuna:
— Toissa iltana minä särin teidän kellonne. Tässä se nyt on korjattuna.
Hän antoi kellon Augustelle ja katseli häntä samalla hellästi ja veitikkamaisesti purren alahuultaan ikäänkuin estääksensä itseään nauramasta. Voi, elävä Jumala, kuinka hänen hampaansa olivat kauniit ja kuinka ne loistivat valkeina huulten punertavien ruusujen rinnalla! (Mies, joka kylmästi ottaa vastaan ihanan naisen veikistelyt, on aina tyhmän näköinen.)
Saint-Clair kiitti häntä, otti kellon käteensä ja yritti pistää sen taskuunsa.